Blogi - Filosofia 25.1.2025

Pohdin ensikerran ikuisuutta joskus ala-asteen ekoilla luokilla. Tämä tapahtui sen jälkeen kun olin pappalle julistanut, että ehkä Jumala vain piilotti dinosauruksen luut maan uumeniin.
Myöhemmin mietin mitä on olla olematta? Mitä tapahtuu kun elämä loppuu? Olenko poissa ikuisuuden, eli palaanko enää koskaan mihinkään? Sitä oli vaikea ymmärtää. Ikuisuutta.
Kuvittelin ikuisuuden valkoisena janana mustassa avaruudessa, ja itseni pienenä mitättömänä pisteenä siinä jossain. Hetkeni maanpäällä olisi oleva lyhyt. Elämän myötä mielikuvat ikuisuudesta on saanut yhä romanttisempia muotoja. Harvoin sitä silti tulee ajatelleeksi. Ei ole pakko.

Myöhemmin tajusin, että uskoni Jumalaan ja ajatus elämän rajallisuudesta ei mene yhteen luterilaisen opin kanssa. Poikasena olin vain bongaillut irrallisia uskonkappaleita sieltä mistä niitä kuulin, ja nitonut ne selittämään tyhjät kohdat. Ja kuten mainitsin, sitten pohdiskelinkin jo kaikkea eksistentialista, eli olemassaolon peruskysymyksiä:
miksi olen täällä, ja kuinka kauan?

Nuoruuden koulumaailma ei kannustanut ajattelemaan. Euroopan rahtiyrittäjälupa-kurssilla SKALIN tukeva kurssittaja sanoi, että ammattiyhdistysliike on tärkeä. He olivat kuulemma neuvoneet muutamaa kommandiittiyhtiöläistä jäsentään muuttamaan firmansa osakeyhtiöksi, koska näin omistajan ei tarvitse maksaa elatusmaksuja. Osingoista ei peritä elareita.
Ajo-opettajani opetti, että jos haluaa murhata jonkun, niin yliajosta saa lievemmän syytteen - pelkän tapon.

Tällaista ihmisen ajattelu on. Väistämätöntä pyrkimystä jonkinlaiseen koherenssiin ja johdonmukaisuuteen. Toisin sanoen järkevyyteen.  Se on eheän maailman- ja elämänselityksen etsintää.
Mutta onko siinä oikeudenmukaisuutta mukana? Mene ja tiedä.
Pohjimmiltaan filosofisen ajattelun luonne on totuuden selvittelyä. Ylimääräinen on järjettömyyttä.

Wikipedian mukaan olen luova persoonallisuus. Tämä taipumus vaikuttaa myös tapaani järjestää sisäinen maailmani:
luon erilaisista ajatuspalikoista monenlaisia rakennelmia - järkevyyksiä, ihan vain huvin vuoksi. Järkeilen siis monella eri tavalla, enemmän tai vähemmän ristiriitaisesti ja eri prioriteetteja kokeillen:
olenko hullu, kun en elä järkevän terveellisesti, järkevän taloudellisesti, tai järkevän sääntöjenmukaisesti, vai
ovatko muut hulluja, koska he eivät syö, juo, ja nai, kuten minä?
Jossain tässä välissä on filosofia.

Yksi ei halua elättää lastaan, ja ajaisi mielellään exänsä päälle autolla. En ole sellaiseen taipuvainen. Joku taas näkee sen kosmisena oikeudenmukaisuutena - karmana.
Monenlaista lopputulemaa järkevyyksille löytyy.

Tänään sanotaan että elämme informaatiotulvassa. Että kaikki tieto olisi pirstoutunut ympäri nettiä.
Hyvin voisi sanoa myös, että tieto on siellä missä tieto on. Ja että niin on aina ollut.
Ehkä ihmisen oma keskittymiskyky on pirstoutunut?
Kumpi näistä lienee enemmän totta, tuskin kumpikaan. Tieto on jossain, sen kun vain etsii.  
Keskittymiskyvystä taas voidaan todeta seuraavaa: keskitynkö tiedonjyviin rakastelusta, rakasteluun itseensä, vai pelkästään ajattelen rakastelua?
Elämä itsessään on jotain sen kaltaista että menee ja tekee. Sitä sitten arvostellaan ja vaihdetaan palautteet.
Hyvyys on monimutkaisten käänteiden summaa - ei mitään itsestäänselvää.

Keskittymiskyky on jotakin, joka koostaa ajatuksistamme tarinoita - eheitä koherentteja järkevyyksiä, mielikuvia. Jonkun täytyy vain mainita sana, niin toisen mielikuvitus jo kiihottuu, toisen ei.
Filosofiassa puhutaan ajatuskurista. Mielestäni se on kuvaava sana. Ajatuksessa täytyy olla mukana ponnevoima, kiihkeää menemistä, mutta myös kurinalaisuutta, koska vain silloin ajattelusta tulee sisäisesti eheää ja johdonmukaista, eikä yliampuva.
Selkeä ajattelu on sitä, että asian ymmärtää itse, mutta myös muut.
Ajatuskurilla ja itsekurilla on tuskin mainittavaa yhteyttä. Itsekurin puute voi johtaa sellaisiin ongelmiin, mitä ei osaa edes ajatella. Kuten liikaan kiltteyteen ja tottelevaisuuteen.

Muistan elävästi miten ensikerran irtauduin ajattelemasta että olisi olemassa jokin persoonallinen jumalhahmo. Se oli pelottava prosessi. Sitä törmäsi väistämättä tiettyyn tyhjyyteen:
enää ei ole ketään, joka palkitsisi tai rankaisisi moraalisesta toiminnasta.
Pitäisi olla mukava ja kohtuullinen ihan omasta halusta, vapaasta tahdosta, ilman välitöntä tai kuolemanjälkeistä palkkiota tai pelkoa jumalallisesta rangaistuksesta. Käytännössä siis vapaa jonkun epätäsmällisen abstraktion otteesta, ja sen sanelemista "hyvän" ja "pahan" määreistä. Sellainen ajaa väistämättä sisäiseen täsmällisyyteen. Oli pakko miettiä mikä on "hyvä", ja mikä on "paha", ja miksi näin on? Mitä on olla kohtuullinen itselle ja muille?
Millaiset pyrkimykset ja voimat itseä ohjaa? Mitä kaikkea teoista sisäisesti seuraa?
Tätä on vapaus. Jokainen eläköön ja tulkitkoot itse vapautensa. Valtava teema.

Myöhemmin tulin järkiini ja ajattelin jotenkin niin, että paha seuraa kun tekee pahaa. Joskus paha on kehollista, joskus mentaalista. Ja että joskus pahalle ei vain voi mitään. Ja että joskus pahaa pitää vain sietää. Ja että vapaassa eläimellisyydessään ihminen on paha.
Paha on myös kipua, ja pitkittynyt kipu ajaa kärsimykseen. Kohdattu kipu taas tuntuu niin kauan kuin tuntuu. Ote heltiää ajan, joskus lohdun kanssa.
Hyvä taas on jotakin, joka on kahden pahan välissä. Ei saisi olla liian eläin, toisaalta ei liian vähänkään. Syntyi myös käsitys rajallisuudesta:
mihin kaikkeen voin edes vaikuttaa?
Vapaus ei ole pelkkää vapaapudotusta. Hyvän pihvin perässä saa juosta. Kauneutta saa ihailla. Mutta missä mitoissa?
Vapaapudotus olisi välinpitämättömyyttä. Ja saman sirkuksen käy jokainen itse läpi. Yksin.
Siinä missä järkevyys kahlitsee, estetiikka sekoittaa pään.

Kun ei tiedä mihin uskoa, eikä usko siihen minkä tietää, alkaa tajuta omaa ristiriitaisuuttaan.
Kun tajusin olevani sekä visuaalinen että käsitteellinen ajattelija - väittelijä omassa päässäni, ymmärsin, että pääpunaisena uskominen ei ole uskomista lainkaan, vaan lähinnä jonkinlaista itselle vakuuttelua:
näin minä asiasta ajattelen, näin sen on oltava.
Mutta onko? 
Muiden vakuuttelu taas on pelkkää markkinointia, ja parodinen markkinointi on mainontaa.
Pepsillä saat ystäviä.
Mutta saako? 
En minä totuutta voi tarjota. Totuutta ei voi siirtää rikkomatta sitä. Asiat on mitä on.

Uskon - käsitteeseen liittyy aina epäilys.
Uskon vilpittömin muoto on lievää epäilyä.
Uskosta tulee tieto heti, kun siitä puuttuu vähäisinkin epäilys. Ja maailma on täynnä jos jonkinlaista tietäjää. 96 Rolls Roycea omistanut ja vapaata seksiä edistänyt intialainen guru Osho julisti aikoinaan, että hän ei usko mihinkää, vaan pyrkii pelkästään tietoon. Epäilen. Toisaalta 96 samanmerkkistä autoa ja kyltymätön tahto vapaaseen seksiin kielii miehestä, joka tietää mitä haluaa. Mutta kuinka petollisesti?
En tiedä Oshon pyrkimyksistä mitään. Olen vain lukenut siitä mitä hänellä on.
Omista pyrkimyksistäni haluan olla tietoinen. 

Itselleni henkisyys on aina ollut enemmän tai vähemmän matkassa mukana. Siksi koko "uushenkisyys" (New age henkisyys) on vierasta. En tiedä siitä mitään. Oma henkinen makuni on aina ollut jonkinlaisessa buddhalaisuudessa. En toki ole mikään meditoija, mutta nautin hiljaisuudesta, joskaan en sitä vaadi tai erityisesti vaali.
Eikai henkisyydellä ole nimeä, tuskin edes yhtä "oikeinta" koulukuntaa. Oman henkisyytensä voi toki hukata, kun alkaa liiaksi uskomaan sisäisiin nokkeluuksiinsa. Tyhjyydelläkin on paikkansa.
Henkisyydessä pyritään ymmärtämään pelon luonnetta. 

Seuraava Filosofiaryhmä kokoontuu Salon IoT Centerissä Lauantaina 25.1.2025 klo.13. Teemana utilitarismi ja ihme.
Olen usein kuullut kysyttävän mitä filosofia on.  Määrittely riippuu ehkä odotuksista.
Akateeminen filosofia on korkeatasoista. Sillä tarkoitetaan vaikeaselkoista mutta täsmällistä ajattelua. Sillä ei pyritä hyötyyn, vaan se on eräänlainen sivistyksen avartaja. Siinä hyödynnetään yläkäsitteistöä ja henkilökohtaista mielikuvitusta. Sivistys itsessään taas ei perustu hyötyyn, vaan sillä viitataan olemisen tapaan - suht. järjestäytyneeseen olemiseen. Ei siis yhteen järjestykseen, vaan harmoniseen järjestykseen. Tässä mielessä akateeminen filosofia on toki korkeatasoista, täynnä erilaisia järkevyyksiä, mutta pohjimmiltaan hyödytöntä. Ja niin sen pitääkin olla. Sivistys ja muu harmonia pohjaa vapaaehtoisuuteen - eikä siis mittaustuloksiin, palkkioihin, uhkailuihin, kiristyksiin, painostuksiin tai valvontaan, jolla pyrittäisiin luomaan tietty kapea hyötyharmoninen yhteisö.
Harmonia perustuu liikkeeseen, eikä täsmällisyyteen, tai tiettyyn käytäntöön, tai selkeään ilmapiiriin. Harmoniassa asioilla on tilaa muuttua. Siinä sen funktio.

Vetämäni Filosofiaryhmä on samalla tavoin sivistyksellinen kuin sen akateeminen muoto. Siinä on akateeminen pohjavire. Mutta myös henkinen ulottuvuutensa.
En varsinaisesti tarjoa muuta kuin tilan, teeman, ja ohjauksen. Varsinainen ajatustyö on vapaata.
En pyri ohjaamaan keskustelijoita mihinkään suuntaan, mutta rakennan ja ohjaan keskustelun runkoa - että pysytään aiheessa.
Käytännössä siis "ajatuskuritan" väkeä.
Mutta en missään nimessä guruile kenellekään. Toki väittelen mielelläni.

Yksi haluaa että filosofiasta jää valo sisimpään, jonkinlainen ajatuksellinen selkeys, jonka pohjalta sisäinen guru opastaisi oikealle polulle tai oikeanlaiseen "olemiseen".
Toinen ei halua palvoa mitään tai ketään. Ei sisäisesti, ei ulkoisesti. Hän haluaa vain hiljentää dialoginsa. Tai vaihtoehtoisesti ilmaista sen.
Kolmannen motiivit ovat yhteisölliset eli sivistyksellinen järkeily, asioiden yhteiskunnalliseen harmoniaan asettelu, eikä niinkään henkinen hahmottelu.
Raamatussa puhutaan "synnistä" ja "perisynnistä", erehdyksestä ja olemuksellisesta vääryydestä.
Akateemisuus ja henkisyys kumpainenkin ovat ihan hyvä syy tutustua ja perehtyä filosofian maailmaan.