Blogi - Täydellisyys vai idealisointi: vai kehno ihminen

Mitä ei itse osaa, se idealisoidaan, eli nähdään ylivertaisena. Näin karkeasti ajateltuna.
Toki kaikkeen voi suhtautua miten lystää, ja näin usein tehdäänkin - asiaa ei välttämättä idealisoida, ehkä sitä vähätellään ja sitä halveksitaan - mutta ensisuhde asioihin on lähes väistämättä naiivi eli lapsellinen.
Miten voisi olla toisin?

Vasta pettymykset karisuttavat lapsellisen voitonvarmuuden - ironia näkyy jopa kasvoilta; voitonvarma tajuaa tappionsa koittaneen.

Lapsellinen mielikuvitus on jotakin, joka järkeilee maailman ideaaliksi paikaksi, kuten nyt vaikkapa niin, että ottaa asiantuntijoiden ravintosuositukset haudanvakavasti. Suositukset ovat kuitenkin lähinnä matemaattispohjaisia.
Käsitteistä sen verran, että suositus todella on vain suositus.

Eli mitä lapsellisempi tarkastelu, sen ideaalimpaa tarkastelua. Idealistisesta ajattelusta puuttuu autonomia, eli autenttisuus - inhimillinen aitous, eli se mitä me ihmisinä yksilöinä tunnistamme olevamme. Ilman autonomiaa tahdin määrää myös ne ideat joita emme tunnista omiksi. Kuten nyt vaikkapa jonkun toisen määrittelemä unen tai levon tarve.

Jotkut aikuistuvat liian varhain, toiset liian myöhään. Ideaalia hetkeä aikuisuuteen ei ole, kun taas täydellisiä tilaisuuksia on monia. Tässä täydellisyyden ja ideaalin ero pähkinänkuoressa.
Täydelliseen kuuluu näennäiset puutteet - eli keskenäiset henkilökohtaiset eroavaisuudet - ideaaliin ei.

Turhan usein älykkyys idealisoidaan. Ja kuten sanottu: etenkin silloin kun ei tajuta mitä se on.

Kehno ympyrä ei ole täydellinen, mutta se voi täydellistyä. Joka tapauksessa se on ympyrä, samoin kuin ihminen on ihminen.
Ihmisen tehtävä on täydellistyä ja sellainen vaatii ideaalin karistamista. Tai tarkemmin sanottuna: ideoiden ottamista haltuun. Eli tunnistaa sellaiset ideat jotka kuuluvat itselle.
Ihminen on silti ihminen, vaikka ei tunnistaisikaan omaa autonomiaansa. Siinä piilee vapaan tahdon harha.
Harhainen luulee olevansa vapaa, vaikka tosiasiassa toteuttaisikin vain muiden istuttamia ideoita siitä mitä hän tai maailma olisi. Silloin apina on tuomitsemassa itseään uimataidoista, ja kala kiipeämisistä,
juoppo siitä miksi juo liikaa, syöppö siitä miksi syö liikaa.

Autonomian tunnuspiirre on siinä että se on luontevaa. Sitä ei voi jäljitellä telkkarista tai somekanavista.
Esimerkiksi porno on seksin paisuteltua jäljitelmää eli parodiaa. Porno ei siis ole kumpaakaan - ei ideaalia eikä täydellistä. Vähiten luontevaa, vaikka se luontevalta näyttäisikin.
Seksi saa usein myös fetisistiset sävyt, ikään kun se ratkaisisi kaikki inhimilliset ongelmat. Mutta eipä sillä ainakaan asuntolainaa vähennetä - ainakaan välttämättä (riippuu kuka ja miten seksiä markkinoidaan ja hinnoitetaan)

Suhde seksiin on aluksi naiivi, myöhemmin luonteva.
Luontevan seksin kyllä erottaa teeskennellystä eli parodisesta. Tässä mielessä seksi on hyvä ottaa vakavasti mutta ei "pääpunaisena" tekemisenä.
Pääpunaisena tekeminen on paisuttelua - luonnotonta näytelmää.
Mielestäni kela saisi korvata terapeuttisen tai vammaisuuteen liittyvän seksin, mieluumin kuin psykoterapioida seksinkaipuuta.

Rahan fetisistisyydessä on samanlaista harhaa kuin seksinkaipuussa:
raha ei tee ihmistä vielä luontevaksi vaikka sillä saakin juttuja. On myös eri asia näytellä luontevaa kuin olla luonteva. Bisnesmaailma kaikkine sen markkinointeineen on lähinnä sirkusta. Raha ei korvaa todellisuudentuntua.

Joku tyyppi lehdessä joskus puhui, että masturboi ennen kuin valitsee itselleen huoran. Näin hän pystyy varmistamaan oman päätöksensä olevan järkevä. Mies oli puheidensa mukaan myös naimisissa eikä vaimo tiennyt näistä järkipuuhista mitään. Autonomiaa tuskin on hänen järjenkäytössään, idealismia paljonkin.

Ideaali maailmankuva on kankea. Mitä luontevampi suhde itseen ja maailmaan, sen enemmän on sujut itsen ja maailman totuuksien kanssa. Mutta ei siitä sen enempää. Luontevuus täytyy hahmottaa itse.
Kukin etsii ja löytää itse sen mitä omakseen tunnistaa. Loput jääköön unholaan. Ja mitä niillä muistojen riippakivillä oikeasti edes tekee. Ei se ole silloin hylkäämistä, jos ei vilpittömästi vain muista.

Tänään trendinä on todeta:
"kukaan ei ole täydellinen"
Mielestäni lapsellista ajattelua, jos sen ottaa liian vakavasti.
Tarkoitan, että koko lauseen:
"kukaan ei ole täydellinen"
merkityspohja (intentio) viittaa usein siihen, että ihminen on täydellinen nimenomaa omine puutteineenkin
(eli ihminen on epäideaali olento, täydellinen näennäisine puutteineen)

Mutta kuten sanottu, kehno ympyrä on kehno ympyrä. Siksi täydellisen ja ideaalin välille olisi syytä tehdä ero. Autonomiaa ei voi saavuttaa jos ei sitä ota vakavasti 

Kavereille olen siitä sanonut, että otappa mikä tahansa luonteenpiirre ja korosta sitä ikään kuin se olisi tuomittava (tai kehuttava) asia ihmisessä.
Näin ihmisestä ja hänen piirteistään tehdään jotakin kehnoa (tai ideaalia). Hän on liikaa sitä tai liian vähän tätä. Pahimmillaan puutteeton.
Luonteenpiirteiden analysoinnissa on kaikkea sellaista outoa sälää joka pikkuisen ehkä häiritsee kotisohvalla makaavaa, mutta jolla ei tarkemmin katsottuna ole mitään merkitystä ja joka on helppo unohtaa.
Luonteenpiirteitä ei siis tarvitse paisutella kuten pornossa. 
Ja idealisointi eli lapsellisuus maailmaa kohtaan on juuri sitä; paisutellaan ja ärsyynnytään liian helposti jos totuus ei vastaakkaan omaa käsitystämme totuudesta.
Tähän filosofia toimii siedätyshoitona. 

Claes Anderson toteaa runossaan näin:
"lapset näkivät auringon, mutta minä vain auringon"
Runon minä ei ole kyyninen aikuinen vaan nihilisti. Leikkimielisyyttä runon minällä ei ollut.

Albert Camus sanoi hienosti:
älä kulje edelläni, tuskin seuraan sinua, älä perässäni, minua ei välttämättä kannata seurata - kulje vierellä, ystävänä.

Ystävyys ei takerru luonteenpiirteisiin, toisin kuin vihollinen, joka paisuttelee niitä ja niiden merkityksiä.

Yhteinen leikkimielisyys ja huumori yhdistää, tuo lähelle. Täydellisiä hetkiä sellaiseen riittää, ideaaleista on vaikea sanoa mitään.