Blogi - Kylpylässä Järvisydän

Tämä ei ole kaupallinen yhteistyö. Toki en pistäisi pahaksi muutamaa ilmaisyötä täysihoidolla.

Juteltiin tästä jo paikan päällä: on eri asia kirjoittaa kaupallinen yhteistyö ja odottaa palkintoa, kuin kirjoittaa kritiikki tai ihan vain kertomus. Filosofian ystävänä haluan pysyä totuudessa, joten kertomuksella mennään. Mitään siihen lisäämättä, mitään poisjättämättä, kuten oikeudessa juhlallisesti vannotaan. Sitten tuomarit saavat tuomita syytetyn. Ja ihmisethän aina kertovat totuuden, vai mitä.

Lähdettiin siis Lauran kanssa Järvisydämeen ihan vain koska oli mahdollisuus. Kaksi yötä, huoneena metsäsviitti ulkoporealtaalla.
Tämä oli meille jo kolmas kerta tässä kylpylässä, toinen kerta metsäsviitissä.

Vaikeinta oli tehdä päätös: lähdetäänkö vai ei. Rahaa pitäisi polttaa johonkin niinkin itsekeskeiseen ja typerään kuin hyvinvointi. Se olisi myös jo toinen kerta kuluvan kuukauden aikana kun näin tapahtuu, risteilyllä jo käytiin. Edes ylväs valtiomme ei sorru tällaiseen tuhlailuun, vaan hyvinvointiheiluri iskee vain neljän vuoden sykleissä - silloin kuin säästämistalkoilta ehditään.

Meidän päätöksemme lähteä ratkesi lopulta intuitiivisesti aamutuimaan. Soitin Lauralle ja herätin hänet:
"mennään sittenkin. Mennäänkö?"
Lauralla oli kaksi käyttämätöntä lahjakorttia kuluja kattamaan. Enkä paljasta kuka omahyväinen narsisti näiden lahjakorttien takana oli. Mutta ei ainakaan valtio.

Joskus päätöksenteko on vaikeaa. Saatiin kuitenkin upea kaarti kaitsemaan kissoja ja lopulta se mahdollisti lähdön - tästä olemme hyvin kiitollisia.
Voisin joskus kirjoittaa päätöksenteosta yleensä, siis rationaalisesta, intuitiivisesta ja empirisestä päätöksenteosta, mutta harvoja kiinnostaa ajattelu, useimmille lopputulos ratkaisee. Tai siis heidän oma tulkintansa lopputuloksesta. Mitään siihen lisäämättä, mitään poisjättämättä.
Totuus kiinnostaa vain niitä jotka viitsii.

Reissun alkumetrit on aina sopeutumista uuteen. Silloin mielentila tekee omaa hidasta muutostaan, se hamuaa tulevaa, pyrkii jättämään vanhan. Alkaa myllerrys. Saanko revittyä reissusta kaiken mahdollisen?
Ensimmäiset 20km meni hiljaisuudessa että tuossa se kumppani on jonka kanssa matka tehdään. Siinä se istuu kuten aina. Mitään repimisen merkkejä ei näkynyt. Laura oli tyyni, tai sitten pinnan alla kiehui. Nainen on arvoitus, mies vielä suurempi. Ja sitten jo puhelin soikin. Unohdimme antaa kissojen hoitajille avaimet. Ketään ei syytetty, ei teurastettu, vaan ongelma ratkesi kuin itsestään. Ihmiset ovat älykkäitä ja avain saatiin hyvällä koordinoinnilla oikeaan osoitteeseen. Mitään suuria tulkinnantaitoja ei tarvittu, vain perus sydän ja hauis riitti, englanniksi sana "will" kuvaa tätä mielentilaa, eli vapaa ponnistelematon tahto. Tarvitaan vain hyvää tahtoa. Vapautta olla ja toteuttaa hyvyyttään.

Samalla muistin unohtaneeni Lauran vanhat valokuvat kotiin. Olen viime aikoina katsellut niitä ja kysellyt taustojen perään. Vastaus on usein eläväinen:
"ai tuo oli toi tyyppi, mitäköhän kaikkia ihmisiä meilläkin on oikein pyörinyt".
Suosittelen tällaista mielenmatkaa jokaiselle pariskunnalle.

Jo alkumetreillä pysähdyttiin syömään. Olin heti aamusta ruoskinut hommaa sellaisella tarmolla, että Lauralta jäi lounas väliin. Eikä siinä sitten muuta kuin pysähdys Lohjalle. Perus heseä nassuun.

Vajaa viisituntia ajoa ja perillä. Matkalla kuunneltiin Kaija Juurikkalaa - sopiva kirjailija molemmille - ja suosittelen häntä ihan yleisestikin lukulistaan. Luulen että moni tottumaton tiedeintoilija pilaa omat romanttiset matkansa - ja romantiikan yleensä - mitäsattuu "tietokirjoilla", siksi siis Kaijaa.

Yleisesti sen verran että maailmaa voi tutkia monin eri tavoin, moni eri sanoin. Elämässä ja maailmassa on muutakin kuin hyödyn eri sävyt. Tässä mielessä esimerkiksi psykologia tieteenä ei ole ainut ihmismieltä kannatteleva rakennelmantapainen. Psykologiasta tieteenä saattaa olla toki hyötyä - kuten tieteestä saattaa joskus olla - mutta tarinoilla pääsee pitemmälle. Reissuihin on siis hyvä varautua muullakin kun täsmäanalyyseilla ja jälkiviisaudella. Turha tappaa romantiikkaa a priori tai a posteriori keskittymällä vain kapeaan osaan omaa psykologiaa.

Päästiin perille, saatiin huone, mentiin syömään. Mitään parkkimaksuja ei ollut, se oli positiivinen yllätys. Viimeksi oli. Silloin kirosin koko nykymaailman rahastuksesta. Luulenpa että kaikki tekee niin. Ehkä se on ihan hyväkin. Ehkä mielipuolinen kiroaminen jollekin abstraktille tekee muutoksen. En tiedä. Rukoilkaamme sen puolesta.
"Pitääkö perkele tästäkin maksaa?"
Mutta tosiaan nyt ei tarvinnut maksaa ainakaan parkkimaksua. Helpotus köyhälle, olankohautus rikkaalle, extra tarina tarinankertojalle.
Mietin myös sitä, että millainen valvontafirma edes ajaa näin korpeen vain tarkistamaan noudatetaanko maksuja. Kerran Sotkamon Katinkullassa autoni oli vuorokauden sakkopaikalla eikä mitään sakkoa tullut. Korvessa sekin.

Syötiin hampurilaiset bistrossa. Oli hyvää. En ole mikään gastronomi - minussa ei ole tarpeeksi makunystyrää analyyseihin (tai en ainakaan tiedä niitä olevan), joten osaan vain sanoa että ruoka oli tosi hyvää. Ehkä tällainen makunystyröiden puute on avain onneen. Kun ei oikein osaa valittaakkaan pahasta, ei sitten tiedä mistä valittaisi. Jäljelle jää hyvä. Toisaalta muistan jonkun teoreetikon joskus pohtineen, että psykopaatit (vai narsistitko ne oli) sietäisivät keskimäärin enemmän kaikkea tulista. Eli silloin olisin potentiaalisesti paha mies ilman hyvää makua.
Voihan makunystyrät, mitä kaikkea sinä ihmisestä paljastatkaan?

Muistan että ensimmäisellä reissulla kävimme Järvisydämen nk. "hienossa ravintolassa". Silloin tilasin väärin, eikä mesta muutenkaan toiminut meille. Järvisydämen vahvuus on sen komeat ja tunnelmaltaan rennot puitteet. Siksi annan vinkin kaikenlaiseen sosiaaliseen onnistumiseen:
"älä kiinnitä liikaa huomiota itseesi"
ja
"tarkkaile mitä mieleen juolahtaa"
Kyllä tarinaa riittää vaikka joku onneton kalanraato maistuisikin paskalta.

Itseasiassa reissun kantava teema olikin se, että meissä on Lauran kanssa pakko olla jotakin perustavalla tavalla samanlaista, koska kuka nyt tylsien ihmisten kanssa olisi. Tarkoitan tällä sitä, että myös oma itse täytyy kokea mielenkiintoiseksi - tulee olla vilpittömän utelias siitä miten maailmaa, kokemuksiaan ja tunteitaan hahmottaa - muu on lähinnä kankeaa muodollisuutta ja opittuja tapoja. Pönötetään ja ollaan olevinamme. Jälleen kerran korostuu "will", ja sen pohjalta henkilökohtaisen halun imu, eikä siis vetovoimaan pohjaava "want".
Vetovoimat ovat soidintanssia ja muuta kaupankäyntiä. Valtapeliä kumminkin. Silloin pusketaan asioiden perässä.
"Will" on rennompaa elämänasennetta.

Loppuilta meni poreissa. Juotiin teetä ja kuunneltiin kummitustarinoita ledivalojen loisteessa. Varsin toimiva kompo. Viimeksi kuunneltiin samoja kummitustarinoita etelän lämmössä. Näin se aika vain elää. Lisäksi juteltiin joku tunti.

Järvisydämessä kulki iltaisin minibussi. Se kuljetti vieraita mäenpäällisistä sviiteistä ravintolaan ja kylpylärakennukseen. Se oli houkuttava mahdollisuus, mutta päätettiin silti kävellä. Kävely edistää luovaa ajattelua, ja etenkin romantiikka on enemmän luovaa mielikuvitusta kuin insinöörimäistä pakertamista. Siksi siis kävely.

Juttua ja naurua riitti. En muista mistä kaikesta höpötettiin - vähän kaikesta. Kevätlinnuista ainakin. Taisin myös mainita että tuskin se luovuus mihinkään romuttuisi vaikka minibussilla menisi. Mene ja tiedä. Sitä voi vain elää yhdellä tavalla ja selittää sen parhaaksi (ainoaksi) mahdolliseksi vaihtoehdoksi, jos haluaa. Ja oma tapa on aina paras (tai ainoa) tapa, vai miten se menee. Joka tapauksessa will on eri asia kuin want. Tällaiset yksityiskohdat voi erottaa. Will vai want minibussi? Fyysinen todellisuus on mitä on.

Ei käyty kylpylässä. Käytiin siellä ekalla kerralla, joten se oli jo nähty. Silloin jengi kylpi puhelimet kourassa ja nappaili itsestään kuvia. Analysoin hommaa jotenkin näin:
"hienot puitteet, hieno tunnelma, pysähdyt, nappaat kuvan kun suutelet uikkareissa, elämä jatkuu".
Väkisin vain ajattelee, että missä näiden ihmisten ajatukset lopulta risteilee? Hetkessä vai somemaailmassa? Sen tietää parhaiten kukin itse. Mitä sitä liikaa moralisoimaan tai romantisoimaan.
Laurakin tykkää ottaa kuvia, minäkin ymmärrän kuvien estetiikan, itse pidän kuvien intellektuellista puolesta, niiden sisällöstä ja tarinoista.

Muistan kylpylän olleen puitteiltaan komea, vaikkakin pukutilat olivat ahtaat. Mieleeni ei jäänyt mitään sysäyttävää hetkeä. Kuviakaan ei ole muistona. Muistan vain puhelin kourassaan uivat ja toisiaan suutelevat pariskunnat. Ja sen kun istuimme Lauran kanssa syömässä pähkinöitä.
Myönnän että "eksklusiivisena" markkinoitu kynttiläkylpylä silti houkutti tälläkin kertaa. Lopulta kuitenkin päädyimme omaan pieneen poremaljakkoon tähtitaivaan alle keskelle korpea.

Aamupala oli hyvää. Syötiin paljon puuroa. Varastettiin huoneeseen teetä noin kymmenen pussia, ja nekin meni päivän aikana. Tehdään samantyylisiä varkauksia lähes joka hotellissa. Mikään määrä teetä ei riitä meille. Kovikset jaksavat tästä teen juonnistani aina mainita, eivätkä oikein tahdo muistaa, että ryyppäisin heidät kaikki pöydän alle viskillä ja vahvoilla olueilla - jos siis vain viitsisin. Mutta toisaalta harva heistä haluaa lähteä edes hengen mittelöön - sukeltamaan ihmisyyden saloihin, joten mitä sitä ylipäänsä kilpailemaan. Kaikki transendenssi on jo kuollutta ja kuopattua. Nykyään riittää kun osaa vastata kysymyksiin nopeasti ja oikein. Ja näyttää typerän voitonvarmalta. Ihan sama onko juomana olut vai tee.

Siitä piti mainita, että varastimme kyseiset teepussit Lauran kanssa yhtä aikaa toistemme huomaamatta. Tullaan koko ajan paremmiksi. Hyviä roistoja.

Joku auto oli ajanut kiveä päin. Mietin että siinä on jollakin ollut lysti lähtö. Ensin maksat rentouttavasta matkasta niin että tuntuu, sitten lähtiessä laitat auton palasiksi. Näin siis ainakin epäilen käyneen, olkoot totuus mikä vain.
Oli miten oli, varmasti reipas kotimatka kun puskuri säpäleinä. Uutta rentoutuslomaa vaan varaamaan. Voi sitten lipittää varastettua teetä ja laskeskella ajankulukseen autonsa uutta arvoa.

En muista mitä kaikkea porealtaassa lopulta juttelimme. Kaikkea hauskaa ja koskettavaa. Muistan harvoin keskustelujen yksityiskohtia. Mutta johonkin alitajunnan sopukoihin nekin keskustelut jäävät, ja ponnahtavat sitten tajuntaan kun ihmisen tapaa uudestaan. Ja vaimoaan tapaa yleensä aika usein.

Alitajunnassa kauneinta on se, että mikään ei sinänsä koskaan unohdu. Asiat lähinnä muovautuvat. Syntyy uutta uuden päälle, käsitykset muuttuvat, muovautuvat. Asiat ja ihmiset saavat yhä uudestaan ja yhä uudemman muodon, ja kypsyvät sitten taas syvällä mielen kohdussa, kunnes syntyvät esiin uudestaan ja uudestaan tarinoiden ja tarinoidensa muodossa. Ja mikä olisikaan parempi tarina kuin luotettava kertomus rikoskumppanista, jonka oppii tuntemaan joka kerta hieman uudemmassa valossa.

Kotimatkalla sain kuunnella Claes Andersonin runoja, mutta Pentti Saarikoski oli edelleen liikaa. Hän sopii kuulemma vain yöajeluihin kun tajunta on jo hämärän rajamailla.

Mutta siis matkaa kannattaa tehdä, eikä pelkästään tarinoida.