Blogi - Lannistuminen, ystävyys

Lyhyt tarina vahvuudesta ja heikkoudesta:
hoidin kerran mielisairaalassa psykoottisen pöpökammoista potilasta. Hän oli yrittänyt tappaa itsensä juomalla myrkkyä. Tämmöisessä ikävässä tilanteessa puskee esiin voiman, vahvuuden ja heikkouden säälimätön paradoksi: oliko itsemurhaa yrittänyt henkilö rohkea ja vahva, vai heikko ja pelokas?
Hän oli varmuudella näitä kaikkia, mutta mitä eniten?

Milloin voidaan todeta, että nyt on parempi vain pysyä lannistuneena, kuin tehdä asioille jotakin ratkaisevaa?

Kreikan pääministeri totesi Saariselän turvallisuuskokouksen tiedotustilaisuudessa, että "Euroopan pitää kasvaa geopoliittisesti". Leikkisästi tämän voisi tulkita rajojen laajentamisena, eli hyökkäyksenä Euroopan ulkopuolisiin maihin. Luultavasti Mitsotakis tarkoitti kuitenkin resurssien keskittämistä ja niiden parempaa hyödyttämistä. Emme saisi yksittäisinä valtioina lannistua Venäjän paineessa, vaan yhdistää voimamme. Euroopan tulisi yhteisesti olla valmis kohtaamaan pelottavia asioita tulevaisuudessa. Meillä tulisi olla pyrkimys yhteiseen käsitykseen siitä mikä meitä oikeasti uhkaa.
Henkilökohtaisella tasolla tätä voisi ajatella niin, että jos on psykoottisen pöpökammoinen, tulisi silloin varautua kaikkeen mahdolliseen mitä kutsutaan pöpöksi. Se on kuitenkin täysin mahdotonta eli äärimmäisen lannistavaa. Kukaan ei ole valmis kaikkeen. Siksi Venäjäänkään ei saisi suhtautua psykoottisesti, vaikka sen vihollisen piirteet ovatkin ilmeiset. Venäjä ei ole prlkkä vastustaja, vaan vihollinen. Venäjä ei halua meille hyvää. Hyväksytään se. Tässä mielessä ystävämaa on jotakin sellaista, joka haluaa nähdä meidät vahvana ja pärjäävänä.

Paras tapa taistella lannistumista vastaan on pysyä yhtenäisenä ja vahvana, eli tunnistaa asiat, jotka auttavat tappelussa pahaa vastaan. Yksinäinen pärjää huonosti ylivoimaa vastaan, joten jos mielimme olla vahvoja, niin mieluummin vahvoja yhdessä kuin erikseen. Siten, että kaverit tukevat kun yhdelle tulee haasteita. Jos pöpökammoinen taistelee pöpöjä vastaan, niin ensimmäisenä hän voisi kysyä asiantuntijakaveriltaan, mitä itseasiassa on pöpö? Eli mitä loppujen lopuksi pitäisi pelätä, ja miksi? Ja asiantuntija kertoo mitä pöpö on. Peloista asiantuntija ei voi sanoa tuon taivaallista. Pelot ovat aina rikastettu kokemuksilla ja mielikuvituksella. Usein propagandalla.
Luottamus asiantuntijoihin rapisee silloin, kun asiantuntijoilla on psykoottinen taipumus pelastaa koko maailma omilla agendoillaan, eli toisin sanoen maalata yliampuvia ja katteettomia uhkakuvia elämästä ja maailmasta, joka sitten juuri heidän metodeillaan "ratkaistaisiin".
Pelko on viisas tunne, kun taas psykoosi on hulluutta.
Totuuteen pyrkiminen on vastalääkettä psykoosiin.

Saariselän turvallisuuspalaverin tiedoitustilaisuus ei paljastanut mitään mielenkiintoista maailmantilanteesta. Isot pamput vain jakoivat toisilleen turvallisuustietoja. Aivan samalla tavalla kun kaveripiiriläiset juoruilevat toisistaan kuka on hyvä ja kuka paha, ja millainen ihminen on heikko ja millainen vahva. Mitä on pöpö ja mitä ei ole pöpö.
Saariselkä sijaitsee lähellä Venäjän rajaa, joten siinä oli kai myös hiukan vihjailua naapurin puolelle: me emme pelkää teitä! Me olemme vahvoja!
Varsinaisessa sodassa puhuvat resurssit, järjestys ja logistiikka. Luultavasti näitä siis käytiin kokouksessa läpi, eikä sitä, mitä kukin päättäjä on ihmisenä.

Lannistumista vastaan ei ole viisasta taistella. Se kuluttaisi vain lisää energiaa. Lannistuminen on siis sallittua. Ennen kaikkea lannistuminen tulisi osata myöntää itselle ja ystäville, mutta ei viholliselle. Tässä mielessä teennäisyys toimii. Pitää vain valita kenelle näyttelee ja mitä näyttelee.

Lannistuessa tulisi olla taustatukea tarjolla, eli niitä kavereita, jotka ottavat asioista kopin, ettei lannistuminen kävisi kohtalokkaaksi ponnistuksille ja tavoitteille. Tämä tuntuu monelta unohtuvan. Vain todellinen idiootti mittaa muita ihmisiä vain sen kautta, ovatko he lannistuneita vai eivät. Ystävät puolestaan auttavat lannistunutta jatkamaan. Vihollinen kääntää lannistumisen ihmistä itseään vastaan, eli tekee lannistumisesta heikkouden. Vastustaja on jokin, joka lannistaa, mutta ei tuhoa. Sankari taas on pykälää kovempi tyyppi: sankari kääntää olosuhteet kohti parempaan. Hän vie asioita pitemmälle kuin muut, vaikka lannistuukin välillä. Sankari on kuin epätoivoinen juoppo, joka sittenkin lopettaa juomisensa ja alkaa saamaan juttuja aikaan. Silti monella on fixaatio jatkuvaan teeskentelyyn, kuten että "jos vain olen tarpeeksi pirtsakan oloinen, niin muistakin tulee pirtsakoita, ja he pelastuvat pahalta".
Todelliset elämänkäänteet vaativat aikaa, järkeä ja suunnitelmallisuutta. Usein myös lannistumisia ja yhteisiä ponnisteluja. Käytännössä erilaisen osaamisen hyödyntämistä, eikä niiden vastakkainasettelua.

Heikosta tulee vahva vasta usean lannistumisten kautta. Jos tätä ei tajua, ei ole vahva, vaan häikäilemätön.
Häikäilemätön usein pärjää elämässään, mutta hänen eettiset kykynsä ovat heikolla tolalla. Häikäilemätön ei nimittäin jää katsomaan tekojensa seurauksia, vaan puskee eteenpäin tuhoja kaihtamatta.
Luottamus taas perustuu siihen, että kun ihminen lannistuu liikaa, joku toinen ottaa asioista kopin. Liian lannistavat olosuhteet kielivät itsekkyydestä ja yhteiseen alakynteen joutumisesta. Tätä voi ajatella niin, että ihminen pärjää vaikeiden kokonaisuuksien, kuten luonnon kanssa vain siksi, että olosuhteet (luonto) tarjoaa siihen riittävät puitteet. Näin ihminen ei tuhoudu kurjiin olosuhteisiinsa, vaan hän yhdessä muiden kanssa hyödyntää ja ponnistelee vaikeita olosuhteita (luontoa) vastaan ja sitä hyödyntäen.
Liiallinen vaikeita olosuhteita (luontoa) vastaan taistelu tuhoaa puitteet ja ihmisen siinä mukana. Kuten että psykoottisen pöpökammoinen kerää rohkeutta ja juo myrkyn, vain koska häntä kehotetaan olemaan reippaampi ja rohkeampi.

Ihminen ei voi ikinä päästä luonnon yläpuolelle, joten olemme väistämättä sen armoilla. Olkoot kyseessä oma henkinen luonteemme tai konkreettinen luonto. Samalla tavoin heikko on vahvojen armoilla. Heikko ei voi päästä vahvan yläpuolelle. Lannistunut ei voi päästä lannistumattoman yläpuolelle.
Väki tuskin on tänään niin itserehellisiä näiden abstraktien kanssa, että tunnistaisi heikkouden ja vahvuuden erot järkevästi. Tai että tunnistaisi omaa henkistä luontoaan.
Itsemurhaan tähtäävä rohkeus on totaalisen lannistumisen tulosta, josta saa joko marttyyrin tai sekopään arvonimen. Se ei ole uhkarohkeutta, vaan yhteistä tuhoa - vihamielisyyttä, mutta kenen vihamielisyyttä? Se on eri kysymys. Joskus tsemppaaja on vihamies - ohjaamassa väärille poluille.

Mielestäni on vittuilua, jos omaa onneaan korostava henkilö myhäilee itsemurhaa hautoville: "elä kuin minä niin löydät onnen!"
Silti sellaisetkin hyväntekeväisyysjärjestöt, jotka nimenomaa pyrkivät ehkäisemään itsemurhia, suorastaan korostat onnellisuuttaan. Siinä mennään jo markkinointipsykoosin rajamailla.