Blogi - Mikä minussa riivaa

Otsikko on tahallaan provosoiva. Yhtä hyvin voisin kysyä: mikä maailmaa riivaa? Väki murhaa toinen toistaan, luonnontieteilijät taivastelevat ihmisen pienuutta, ja media on kaupallisessa hyväntahtoisuudessaan mieletön ja epäreilu. Tällaista otan itseeni. Sisimpääni. Sitten joku sielunpuhdistaja syyttää vielä toksiseksi, ja sanoo että oma vika. "Tukehdu myrkkyysi".
Kaikkien pitäisi olla niin positiivareita että hävettää, enkä jaksa sellaista ostaa. En vaikka itse kauppamies Hjallis Harkimo siitä viisastelisi.
Kuka edes haluaa poliitikon hallitsemaksi?

Velipojalle sanoin, että tämä on varmaan inhimillisin tapa suhtautua kaikkeen - olla lähtemättä mukaan yhteiseen leikkiin. Ainakin sielu pelastuu kun torjuu ulkoa kaupatun identiteetin.

On oikeastaan hyvä kysyä itseltä että mikä riivaa. Tai missä riivaa. Riivaapahan vain.
Maailma on muutakin kuin työelämän tarpeet. Se nyt ainakin riivaa. En laskisi minuuttani työn varaan. Aika moni niin tekee. Silloin identiteetti on menneisyyden suoritus, tai tulevaisuuden ponnistus. Ei paljon muuta.
Ihminen on suurempi kuin työnsä, ei suinkaan pienempi. Tämä tähtitieteilijöille tiedoksi.
Ehkä ihmisten tehokkuusvaatimuksia ei pitäisi nostaa niin keskiöön etenkään nyt, kun teknologia ja Ai on osoittautunut monin paikoin tehokkaammaksi kuin luoja itse. Vauhdin keskellä olisi ihan ok pysähtyä vähän sivistyksen äärelle. Suuruus on muutakin kuin pelkkä prosessointiteho.

Identiteetti kiehtoo minua siinä mielessä, että sen muutos on aina arvelluttava. Silloin kun lopetin alkoholin käytön, alkoi päähäni tulvia kaikenlaisia ajatuksia, ihan kuin jokin tulppa olisi vedetty pois tukkimasta, ja mieleni vain pulppusi kaikkea uutta ja vierasta. Reipas lukeminen ei tajunnanvirtaa jarruttanut, päinvastoin, homma vain kiihtyi. Ja kiihtyy edelleen. On vaikea ymmärtää itseä ihmisenä jolla on sanottavaa. Aluksi se jopa hävetti. Ehkä siinä on jotain sellaista, että uusi tuntuu oudolta, outo on vierasta, ja vierauden tunne sitten hävettää. Olen päästänyt sisälleni jotakin tuntematonta.
Se mitä lopulta sanon, eli se mikä on sanomani, sillä ei ole sen väliä. Kaikilla meillä on jotakin sanottavaa. Turhan moni vain tunkee niihin kaikenmaailman lähteitä tueksi. Miksi? Pahimmillaan sanoma on pelkästään totuuden paisuttelua. 

Vapaus on olla valikoimattomasti tietoinen arjen olemisestaan ja toimistaan
-Jiddu Krishnamurti

Kavereiden kanssa olen pyöritellyt erästä kokemustani. Näin nimittäin kerran unta hohtavan hopeisesta kämmenestä. Pian aloin leijua ilmassa ja minut täytti suunnaton mielihyvän ja rauhan tunne. Tajusin että tämä kämmen on Jumala, ja että Jumala puhuu minulle henkilökohtaisesti. Tai ei se ollut varsinaista puhetta tai telepatiaa, vaan tietty varmuus. Jumala välitti viestin: "olet oikealla polulla".
Moni on tällaisesta unesta kateellinen.

Jos olisin vähemmän tieteellinen perustaisin kirkkokunnan ja levittäisin ilosanomaa: "olen valittu mies, saarnaaja ja pastori, ja että minulla on teille sanoma". Tai ehkä haalisin väkeä johonkin lahkoon. Mutta kun en ole sellainen. Olen vänkääjä, vaikea ihminen, hankala, ja lisäksi saivartelen.

Aamulla kun sitten heräsin niin aloin pohtia tuota unta. Kysyin itseltäni: "mistä voin tietää että olen oikeasti oikealla polulla?" Vastausta en saa koskaan tietää. Pakko tyytyä sisäiseen varmuuteen.
Kyseessä on lopulta samasta asiasta kuin ympyrän neliöinnissä. Ympyrän neliöinnissä pitäisi pelkillä harpilla ja viivottimella muodostaa neliö, jonka ala on sama kuin annetun ympyrän. Mahdoton homma. Ympyrän neliöinti olisi ihme. Mitä siis on varmuus, jos kaikki mahdoton olisi ihmettä?
Matemaattisesti rehellinen ihminen tietää tietonsa rajat. Ihmeitä ei tapahdu hänelle joka ymmärtää. Siis taikatemppuihmeitä. Turha manifestoida kotiin mitään uusia puutarhakalusteita.

Toki ei tämä sisäistä vänkääjääni hidastanut. Päinvastoin. Veljien kanssa ympyröitiin neliötä eräänlaisessa avaruudellisessa konstikkuudessa. Nokkeloitiin homma niin, että hiukan kun käännetään ympyrää ja loitonnetaan sitä neliöstä, niin avot. Ollaan luotu eräänlainen moniulotteinen mallinnus ympyröidystä neliöstä omaan mielikuvitukseemme. Illuusio ihmeestä.
Pian tämän jälkeen yritimme keksiä muita luovia tapoja kusettaa rajallisuutta. Sitä on tiede. Jatkuvia pettymyksiä voitonvarmalle ihmiselle.
Lääkäri tutkii ihmeparantumisia ja pyrkii löytämään niistä johdonmukaisuuksia. Ehkä jotakin löytyy, konstit leviää, eikä ihme ole enää ihme, vaan tavanomaisuutta. Juoppo raitistuu, kuten monelle juopolle käy. Eikä kukaan osaa edelleenkään sanoa mikä on se täsmällisen vaarallinen määrä viinaa terveyttä heikentämään.
Ja sitten on meikäläisiä, jotka näkee selittämättömiä unia Jumalasta. Tai voihan niitä selittää. Mutta käsitteellisellä maailmallakin on rajansa. Yhteen asiaan löytyy yhteinen sana, toiseen ei.

Pidän kovasti Jiddu Krishnamurtin opeista. Hän oli mies joka tiesi mitä vihaa. Kuulun samaan koulukuntaan. En halua sisälleni mitään mielikuviteltua abstraktia irrationaalista vihaa, vaan suutun aiheesta, ja se onkin hyvin tyydyttävää puuhaa se. Sellainen vaatii enemmän sisäistä työtä kun yksikään kiitollisuus. Täytyy nimittäin tietää mitä ei halua sisimpäänsä. Minkälaisia asioita torjuu. Toisaalta täytyy aavistella myös mitä muut eivät halua sisimpäänsä. Loput on plussaa. Ja virheitä sattuu näissä runsauden laaksoissa.

Vapaus olla valikoimattoman tietoinen arjen olemisestaan ja toimistaan on kaikkinaisten riippuvuussuhteiden vastapuoli - se on luovuuden huipentuma - henkinen vapaus. Eli tunnistaa totuus rikkomatta sitä. Ja kuten sanottu, vaikka ympärillä olisikin vihaa herätteleviä hetkiä, ykseys asioiden kanssa on enemmän kuin yksi satunnainen suuttumus, tai löyhän teennäinen kiitollisuus jostakin. Lämmön läikkeitä herättelevä kissa ei ole sen enempää minun kissani, vaikka sitä kuinka herkuilla lahjoisin. Olen sen vain taloomme lukinnut. Eikä se muusta maailmasta mitään tiedä. Mitä sitä kiittelemään. Mutta kuten ympyröidystä neliöstä tiedämme, jossakin vain menee asioiden rajat. Jossakin menee kissan vapauden rajat. Hän tietää sen minkä tietää. Omasta vapaudestaan. Kissamaisesti. Asiat ovat hänelle vain jotenkin. Sitä on maailma.
Minun ja kissani välinen ilon läikähtely voi hyvinkin olla keskinäistä kiitollisuutta. Mutta sitä en tiedä miksi se ei paskaansa tänään peittänyt.