Blogi - Naivismin ylistys ja kauhistus

Naivismi ei ole muodissa. Päinvastoin runsas selittely on muodissa. Se on tavallaan kumma, koska naivismiin olennaisesti liitetty lapsekas yksinkertaistaminen ja leikkimielisyys ovat masennuksen vastakohta. Luulisi että ihmiset haluaisivat tänään edes vähän iloa julmaan maailmaan, mutta ei. Huumorintajusta on tullut kuin leipä: kaikilla sitä ei ole.

Vakavamielisyys jyrää, eikä se kysy hintaa. Itsensä pitää löytää, ja jos ei muusta niin diagnooseista. Jonkun pitää todistaa mitä sinä olet ja mitä et. Eikä diagnooseja saisi kuulemma pitää mielikuvituksellisina juttuina eli lapsekkaina, vaan niihin tulisi suhtautua vakavamielisesti. Miksi? Ehkä ihmisen pää räjähtää jos on autismia tai muuta. Herkkää on joka tapauksessa.
Meistä kaikki eivät ole lääkäreitä tai psykiatreja, ja mielestäni on outoa kisailla kuka jäsentää oireensa parhaiten. Toisaalta vielä oudompaa on nähdä kaikki käytös tai poikkeamat oireiluna.

Olosuhteilla näytää olevan painoarvoa vain nimeksi, siksi välitön tunne tai tuntemus nostetaan keskiöön. Jos ihminen on esimerkiksi lihava, niin ensiksi koetaan että lihavuus on vääryys johon tulisi keskittyä. Pelkkä termi "lihava" saatetaan kokea syyllistävänä asiana. Riskinä näissä on, että tilannetaju eli yhteinen viisaus tukehtuu. Ei oikein päästä samoille aaltopituuksille. Hukataan se mitä sanoilla yritetään välittää. Lopulta kun yksi kutsuu lihavaa herkkusuuksi, niin toinen jo huutaa mitä vittua yrität sillä vihjata? Tällaisesta syntyy satiiri.

Ilman yhteistä aaltopituutta kapea psykologinen draama lisääntyy, mikä tarkoittaa että kaikesta tulee joko yksilön omaa syytä tai ansiota. Lihavuus on joko omaa syytä, tai sitten sitä ei edes ole ja jää vain pelkät ansiot. Missään ei ole mitään sattumaa. Tähän yleissyyllistävään asenteeseen on keksitty jopa epätäsmällinen termikin: etuoikeutettu. Asioista on tullut hissukseen sitä mitä ihmiset asioista tuntevat, eikä niinkään mitä he tunteiden ja järjen yhteispelillä tarkoittavat. Merkitys ja merkitsevyys on katoamaan päin. Kun trendinä on laihuus, niin trendejä arvostava lihava sanoo laihalle: sinä olet etuoikeutettu. Helposti syyllistyvä laiha saattaa pyytää laihuuttaan anteeksi. Jenkeissä ylipaino on ongelma siinä missä Pohjois-Koreassa kuollaan nälkään. Ja molempien hallitukset vihaavat toisiaan. Koita siinä sitten puhua kohtuullisuuden hyveestä.

Yhä enemmän kaikki lähtee ja palautuu yksilöön. Jos on diagnoosi tai trauma, niin kaikki selitetään sitten sillä. Kokonaisesta elämästä tulee "tyypillinen adhd autisti-alkoholistin" tarina, ja tämä tarina on totta kai jotenkin koskettava ja lämmin, koska muuten se ei olisi tarina vaan selostus, ja harvaa kiinnosta kuulla kun joku selostaa elämäänsä järkevästi. Terapeutitkin ottavat niistä maksun. Eihän kukaan enää ilmaiseksi kuulumisia kysy. Ja pyytämätön neuvokin on ilmeisesti huonoin neuvo. Näin viisaat toisilleen neuvoo.
Ja sitten tulee se somesöpö joka julistaa olevansa etuoikeutettu koska pääsi terapiaan. Mutta oliko hän? Monet sankaritarinat kopioituu suoraan jostain psykologian kirjasta. Tämä siksi, että modernit sankarit lukevat enää vain tietokirjoja. Luovia he eivät ole. Eivätkä lennokkaita. He ovat tietoisia. Yksiselitteisellä täsmätieteen kielellä kerrottu elämäntarina on kuitenkin naiivia. Ihan sama onko selitys kopsattu psykologian kirjasta vai alkoholistien tyypillisistä elämäntarinoista. Tiedän tämän hyvin, koska olen naimisissa. Joskus voi tulla "turpaan" kun luulee tietävänsä. Siksi pitää valita sanansa tarkkaan. Sellaisella tavalla että se koskettaa toista olematta kuitenkaan liian pehmeä tai ilkeä. Toisin sanoen tulee välittää se viesti minkä haluaa toisen ymmärtävän. Täytyy siis olla ymmärrystä siitä miten toinen osapuoli asioita tulkitsee ja käsittää. Kommunikointi ja "sosiaalinen struktuuri" ovat lopulta hyvin henkilökohtaista puuhaa. Periongelma on se, että esimerkiksi minun kokemukseni ja mailmankuvani pehmeyteineen ja ilkeyksineen ei ole ainoa maailmankuva, vaan myös vaimollani on omat käsityksensä, aavistuksensa ja arvauksensa. Ja juuri siksi "tulee turpaan". Yhden vitsi on toisen ilkeys. Parhaimmillaan asioista ollaan samaa mieltä ja nauretaan. Aina ei.
Naivismin vitsaus ilmenee kirkkaimmin silloin kun kysytään: "kerro rakas, olenko minä lihonnut?"
Siihen pitäisi sitten jotakin viisasta vastata..

Yksi on herkkusuu, toinen läski, mikä tekee eron? Somesekoilijan kommentti vai se miten ihmiset itse itselleen puhuu eli miten he kokevat oman itsekritiikkinsä?
Jos kutsuu itseään läskiksi, niin se on voiman osoitus itselle. Läski on voimakas ilmaisu. Läski on eräänlainen voimakas mielipide. Ehkä sparraava mielipide, ehkä ilkeä mielipide. Yksi voimaantuu sisäisestä puheestaan, toinen lannistuu. Oman voiman kestäminen voi olla ihan päivästä tai vuorokauden ajastakin kiinni. Yleensä kuitenkin kuormituksesta. Ylikuormittunut ei kestä samalla tavalla kritiikkiä kuin kuormittunut.
Yksi myös puhuu itselleen pääsääntöisesti voimakkaalla ilmaisulla, toinen lempeällä ilmaisulla. Yksi on itselleen läski, toinen on itselleen herkkusuu.
Toinen puhetapa ei ole toista puhetapaa mitenkään universaalisti arvokkaampi.
Valtaosa terveyteen vetoajista on oikeasti enemmän kiinnostunut omasta mielipiteestään kuin toisen terveydestä. Siitä syntyy kaikenlaista sekoilua.

Voidaan myös kysyä ratkaistaanko tällaiset läski/herkkusuu käsitetekniset jutut arvalla, eli sillä mikä nyt sattuu olemaan ajalle tyypillinen söpöyskäsitystrendi?
Pahinta kuitenkin olisi jos minä joutuisin olemaan ylituomari ja kertomaan mikä olisi paras termistö kaikille ja aina. Eli mitä sanoja kaikkien tulisi itsestään ja muista käyttää, ja mitä niillä sanoilla milloinkin tarkoitetaan, tai minkä merkityksen kukin sanoilleen lopulta antaa. En halua sitä valtaa enkä vastuuta.
Kuka siis valitsee kuka saa olla herkkusuu ja kuka joutuu alistumaan olemaan läski? Suuri yleisö?
Miten nämä tarkalleen menee näin niinkuin sosiaalisten tapojen mukaan? En tarkalleen tiedä. Jotenkin. Julmuus on pahe.

Lola Odusoga ei olisi menestyvä malli ilman hyvää tuuria ja duunia. Ja hyvä tuuri tulee ensin, sitten vasta duuni. Duunia voivat tehdä kaikki.
Monen ihmisen mielikuvitus taas on rumaa. Siis hyvin hyvin rumaa. Myös heidän valitsemansa sanat ovat sen mukaisia. Ikävä kyllä pinta ja pinnallisuus ovat aina ensin tulilinjalla kun taistelut alkavat. Eivätkä kaikki kykene syvällisyyteen. Siksi maailma myös jää pinnalliseksi ja julmaksi. Tajuaa sen tai ei. Näin julkkis tienaa leipänsä tänään ja tulevaisuudessa. Pinta myy. Ja mikä ettei.
Jos maailmassa olisi enemmän syvyystajua, ei olisi julkkiksia. Ei olisi palvonnan kohteita. Palvominen on nimittäin tunnepitoista puuhaa. Usein seksuaalisen valloituksen aikaansaannosta. Palvontaan liittyy runsas ja usein yliampuva mielikuvitus, mistä hyvänä todisteena pornoteollisuuden parodiat. Tieteelle ominainen "matematiikan palvonta" on taas enemmänkin pakkomielteisyyttä ratkaista asioita. Se on neuroottista "oikeassa olemisen" tarvetta. Toki meillä on myös ne jokasunnuntaiset hartaat jumalanpalvelukset, mihin nykynuoret taas niin innokkaasti marssivat.

Oikeassa elämässä ihmisen kymmeniätuhansia vuosia vanha aivorakenne ei ole sopeutun vielä moderniin kellontarkkaan työelämään, äärimitattuihin suorituksiin, herkkuihin, roskaruokaan ja someen. Ei siis mikään ihme, jos vakavamieliset pintaliitäjät jyräävät muut alleen. Heidän maailmankuvassaan snickerspatukka on vaarallinen houkutus, koska se voi johtaa pois kellontarkasta duunista ja kukoistuksesta. Näiltä vakavamielisiltä pintaliitäjiltä puuttuu myös runsaampi mielikuvitus ja syvempi käsitys siitä minkälaisessa yhteisessä liemessä ollaan. Pelkistettyä ja yksiselitteistä narratiivia heillä kuitenkin riittää.
Pelkistetyissä tarinoissa hyvä myllyttää aina pahaa, narisisti on aina väärä ihminen, ja voimakas mielipide on aina paha juttu. "Red flagit" eli pahan merkit ovat yhä useammalle järkeilyn, eikä siis vaistojen tai aistien tulosta. Onnellinen on onnellinen, koska hän on jotenkin ansainnut onnensa. Onnellinen olisi täysin luonut omat olosuhteensa. Vähän sama kuin onnellinen hirvi olisi luonut metsän, mutta ei autoa ja autoteitä, jotka tuottavat ehkä kärsimystä. Vähiten hirvi on luonut metsästäjiä, eli vihollisiaan - petoja, jotka näkevät hirven joko hyötynä, saaliina tai statuksen kohottajana. Silti hirvi elää vain onnellisena ja kauppaa onneaan muille hirville.
Onnellinen ei kuulemma ole ikinä mikään uhriutuja, vaan aina hän on taistelija ja suuri sankari. Oikeasti onni nähdään yhä vähemmän "onnena" eli tuurina eli sattumankauppana. Metsän onni ei siis enää riitä hirvelle. Hirveys täytyy rakentaa jotenkin onnen kautta. Samalla hyvän tuurin roolia on yhä vaikeampi hyväksyä. Tämä on huono uutinen vauvalle joka syntyy köyhään afrikkalaiseen huumeperheeseen. Hän ei yksinkertaisesti pärjää sellaisessa kilpailussa joka perustuu siihen kenellä on paras tsägä ja puitteet. Hänellä tuskin on mahdollisuutta edes snickerspatukan houkutuksiin. Toisaalta rikkaan lapsi saattaa tukehtuaa houkutuksiinsa, ja haukkua itseään läskiksi koska ahmii snickerseja. Kuka näissä kärsimysnäytelmissä voittaa eniten? Tuskin kukaan.
Pahinta on, että varsinaisia olosuhteita yritetään paikata muuttamalla pinnallisia trendejä. Rikas ottaa afrikkalaisen lapsen hymyilemään hyväntekeväisyysjärjestönsä mainoskampanjaan, niin sitten kaikki ovat jo tosi onnellisia kaikesta hyvästä työstä mitä muiden eteen tekevät. Paitsi ne loput miljardit ihmiset, jotka eivät seuraa televisiolähetystä. Yleisö taputtaa hurmoksessa ja ilakoi. Ainakin raha liikkuu näissä jos ei muuta. Kenen taskuun, sitä ei tarina kerro 

Tarinoissa paha terroristi saa aina köniinsä, kun patrioottinen jenkki ampuu sitä haulikolla päähän. Sitä on naivismin kauhistus. Jotakin asiaa palvotaan niin että räjähtää. Voisin joskus kirjoittaa palvomisen filosofiasta. Nyt kuitenkin kiinnostaa eskimokulttuuri, ja etenkin heidän satiiriset tanssinsa.