Blogi - Nöyryydestä

Heti kättelyssä tehdään ero siinä mikä näyttää nöyrältä, tai minkälainen ihminen antaa nöyrän vaikutelman, ja mitä nöyryys tosiasiassa on.

Kaksi edellistä on taidetta, viimeinen filosofiaa.

Nöyryys on kykyä vastaanottaa. Siinä missä ylpeä ihminen kykenee antamaan jotakin tuhoutumatta, nöyrä ihminen kykenee vastaanottamaan tuhoutumatta.

Nöyryys ja ylpeys täydentävät toisiaan; siinä missä ihminen oppii antamaan jotakin haavoittumisen uhallakin (nöyrästi), hän myös oppii vastaanottamaan kaikkea asiaan liittyvää (ylpeästi).

Ylpeyden voidaan katsoa suojaavan nöyryyttä, eli toimivan eräänlaisena itsekunnioituksen portinvartijana, ja toisaalta nöyryyden voidaan katsoa kasvattavan ylpeyttä; ylpeä ei herkästi rikkoonnu, ja toisaalta kykenee myös ottamaan vastaan rikkoontumatta, koska terveellä ylpeydellä on nöyryyden suomaa katetta ja totuuspohjaa.

Menneisyyden ihailu tai siihen takertuminen pilaa monesti koko lystin;
jos väittää apinaa ihmiseksi ennen kuin apinasta oli kehittynyt ihminen, puhutaan epätotuudesta.
Sitten taas apinan kutsuminen ihmiseksi ihmisten kieltä käyttäen samaisessa epätodellisessa tilanteessa olisi silkka mahdottomuus - ei voi olla ihmistä kutsumassa apinaa ihmisen kielellä ihmiseksi, jos ei ole olemassa apinasta kehittynyttä ihmistä.
Epätotuudella ja mahdottomuudella on siis käsitteelliset funktionsa, samoin kuin nöyryydellä ja ylpeydellä.
Epätotuudellinen nöyryys synnyttää mahdotonta (katteetonta) ylpeyttä. Olisi vain ihmisiä osoittamassa apinoita, että olettepa te kehittymättömiä.

Nöyryys ilman suojaavaa ylpeyttä on nöyryyttävää, kun taas ylpeys ilman nöyryyttä on pintaviehätystä. Liika nöyrä, tai nöyryytetty, on epätodellinen ihminen joka ei halua ottaa mitään vastaan, koska ei halua ylpistyä edes itsekunnioitusta suojaavalla tavalla, hän on lamaantunut, lannistettu, olemukseltaan epätodellinen,
kun taas pinnallisen ylpeä uskoo itsestään mahdottomia.