Blogi - Omassa myötätunnossaan, omassa historiassaan

Sisäänpäin kääntynyt viha tai passiivis-aggressio ovat mielestäni hiukan etäisiä nimityksiä tuntemuksille.
Passiivis-aggression termi ei paljoa kerro mitä se on; ehkä mököttäminen tai jatkuva maton muiden alta vetäminen olisi parempi,
mutta itseen kääntynyt viha, mitäs ihmettä se on?
Lyödä itseään onnellisesti turpaan?

Viha on näet myös tyydyttävä tunne.

Jos esimerkiksi ryyppää omiin pettymyksiinsä, joku näkee sen itsen myrkyttämisenä, vaikka veikkaisin, että about noin puolet kerroista voi hyvinkin olla onnistuneita ryyppykertoja.
Pitkässä juoksussa juominen on kuitenkin huono juttu. Etenkään juoppogeenisille en suosittele.
Pointsini kuitenkin on, että ryyppyjutuissakin on usein myötätuntoa mukana - toisinaan itseinhoa.

Viha on tyydyttävä tunne, hyväksytään se, terve viha saa olon hyväksi. Siinä mielessä se on myös hyvin myönteinen ja jopa iloinen tunne,
tuntuu hyvältä saada toinen perääntymään ettei asiat mene pahemmaksi.
Miksi siitä on tehty peikko?
Hyvänä esimerkkinä "vihapuhe", joka ei oikeasti ole vihaa vaan halveksuntaa - ihmisarvon painamista alas.
Miksi halveksuntaa kutsutaan vihaksi?
On typerä halveksia etenkin läheisiä.

Tunteiden historia kiinnostaa, ja jokaisen tulisi olla siinä mielessä kiinni ainakin omassa historiassaan, löytää myötätuntoa itseään ja omaa taustaansa vasten, että ymmärtäisi hahmottaa ja suojautua tulevilta vääryyksiltä,
ja viha on tapa suojautua vääryydeltä,
kympin kysymys kuuluu; tajutaanko viha suojana vai pahan/väärän ihmisen merkkinä?

Koska jos vihaa ei tajuta, sitten alkaa iskujen vaihto, joka loppuu luoja tietää koska.
Toisaalta itseään voi vihata ihan tyydyttävälläkin tavalla, mutta sellaista ei voi nähdä ongelmana. 

Antiikin tarinoista Homeroksen Ilias on ja on ollut humanistinen oppikirja lukemattomille,
tarina perustuu vihaan ja kostamiseen,
mutta on vaikea tietää kuinka myötätuntoisesti vihan tunteeseen on aikojen myötä suhtauduttu.
Kostaminen on ehkä nähty myötätuntoisena tekona, kuten moderni eronjälkeinen "kostokroppa" nähdään länsimaissa myötätunnon tekona.
Kaikki panee eron jälkeen tosi hyvin.

Köyhissä agraarivaltioissa kostokroppa syntyy nälästä. Taas joku kostaa.

Voimakas tunne saatetaan nähdä irrationaalisena reaktiona, historian saatossa se on nähty myös rationaalisena myötätuntona; järjen jatkeena.
Pimahtanut on se joka välittää myös järjellä, mutta on asian suhteen vaativampi.

Yksiselitteisyyttä ei ole syytä vihastakaan etsiä, ei vihan historiasta, mutta pelkistetyt populistisemmat narratiivit tarjoaisivat jotakin lisää kapean, välittömän, ja akateemisesti orientoituneen tunteidentutkimuksen rinnalle, joista on ehkä välitöntä hyötyä, mutta ei paljon sivistävää arvoa.