Blogi - Pahuudesta

Laiskasti voisi ajatella että pahuus ja paha ovat jotakin tulkinnanvaraista. Sitten saakin jo metroasemalla turpaansa joltain psykoottiselta skitsofreenikolta ilman mitään näkyvää syytä.
Elämä on kovaa, pahuus selittämätöntä.

Jos hyvyys ja pahuus pitäisi asettaa inspiroivaan vertailuasetelmaan, niin hyvyyteen liittyy omat suunnitelmat, pahuuteen uhrius.

Itseasiassa hiljaa hiipivä pahuus - sen kaikkinainen yllätyksellisyys - miten minusta tulikin tällainen innostumaton ja suunnitelmaton ihminen? on usein pahinta.
Ihminen tajuaa että kaikki se psykologia mikä hänessä on ollut onkin valunnut johonkin väärään ja turhaan. Ihminen ymmärtää olevansa älyllisesti väärässä ja epäkelpo ihan omastakin mielestä.
Tällainen on helppo turruttaa ulkoisella mielihyvällä - viinalla, viihteellä, ruualla, seksillä, ylettömyydellä, pidättyvyydellä. Sellaisesta puhkeaa addiktio ja addiktion myötä enemmän tai vähemmän voimakas psykoosi ja eristäytyminen.

Turhan voimakas ja jatkuva ulkoinen viihteellisyys pitäisi vihata pois ja pitää loitolla. Muuten houkutus turtua saattaa käydä liian kovaksi.

Yksi julmimpia pahuuden muotoja on ihmisen välineellistäminen viihteeksi. Saden teokset ja sadismi käsitteenä on ääriesimerkki sellaisesta. Sadismihan on ihmisen alistamista oman viihteen välineeksi. Sadisti nauttii omasta ylevyydestä ja toisen huonoudesta. Myös itsensä huonoksi kokeva  saattaa olla sadisti.

Mutta samoja piirteitä löytyy myös ihan tavallisesta olkkarista, synkiltä pornosivuilta tai Teboilin huoltamoilta. Pahuus näyttäytyy jatkumona joka ei anna rauhaa eikä osaa unohtaa. Kun omat tarinat loppuvat kesken niin sitten keksitäänkin jo tarinoita muista ihmisistä - oman yhteisön - jäsenistä ja riistetään heiltä ihmisarvo. Ensin henkilöstä riisutaan kaikki ylevä ja arvokas - jos nyt edes ymmärretään mitä ylevyys ja arvokkuus on - sitten kerrotaan mikä itseä ärsyttää ja miksi toinen on ihmisenä huono. Ja
tätä jatketaan vuodesta toiseen ilman että mikään muuttuu. Laiskaa puuhaa josta ei oikein saa otetta.

Lopulta tähän omaan ja muiden jakamaan mielikuvitukseen aletaan uskoa vakaana totuutena - eräänlaisena jatkumona - eikä pelkkänä anekdoottina tai matkakertomuksena. Aletaan raamatullisesti uskoa että maailma on sellainen mitä pelkästään itse siitä jatkuvasti kuvittelee - eikä mitään muuta. Näiden rationaalisten kertomusten alttareille väki sitten kokoontuu kuulemaan kun saarnasmiehet paasaavat - yhtä johdonmukaista tarinaansa - vuodesta toiseen tutulla johdonmukaisuudella narratiivilla, ikään kuin kaikki elämäntarinat niiden yksityiskohtineen olisivat heidän ymmärrettävissään.
Ovat muuten usein niitä pahimpia moralisteja, oman psykoosinsa tuotosta.

Muistin ja siihen sisältyvän eheyden tehtävä on kuitenkin pelkästään pitää ihminen kasassa ja yhteydessä muihin ja tähän maailmaan - eikä selittää maailmaa. Pelkällä ulkomuistilla selitetty maailma on enemmän tai vähemmän itsepetosta. Tässä mielessä filosofiakin on itsepuolustuslaji. Kaikkea ei pidä hyväksyä muistettavaksi asti. Siispä olennainen jääköön sisään, turha menkööt johonkin.
Valtaosa ihmiskunnan historiastakin pohjaa Suureen Sepitteeseen. Sotilaan kirje rintamalta kertoo enemmän ihmisestä, yhteiskunnasta ja ihmiskunnasta kun poliitikon henkilökohtainen huoli menneestä tai tulevasta. Ihan sama kuinka isosti mediat niistä kirjoittaa.

Mietin asiaa näin: ihan sama vaikka olisit matemaattinen nero tai superasiantuntija, jos et osaa arvottaa asioita käsitteellisesti yhteisesti ymmärrettävään muotoon, et myöskään osaa paljastaa itseäsi. Jäät pimentoon, hämäräksi mystiseksi tyypiksi josta kukaan ei ota mitään selvää.
Esimerkki rehellisestä arvottamisesta:
"kaikki työ ei ole tärkeää, ihminen on enemmän kuin työnsä".
Tällaisessa arvotuksessa on jo jotain tosi elämän humanistista sisältöä - jotakin jonka merkitys voidaan hahmottaa yhteisesti. Ihan sama mitä mieltä siitä ollaan.

Moni elää maailmalta täysin piilossa ja arvottaa näköpiirissä olevia pieniäkin vaihtoehtoja niiden odotettujen hyötyjen eli välineellisten arvojen kautta. Jotenkin näin:
"työn on pakko olla tärkeää koska sitä ylipäänsä tehdään ja siitä saa rahaa".
Onko? Mikä siis on lopulta tärkeä jos suurinpiirtein kaikki on tärkeää?
Kaikesta voi saada rahaa kun oikein markkinoidaan, kaikki ovat hyödyllisiä kuin oikein mielikuvitellaan, ja kokemus asian "työläisyydestäkin" on sekin kiinni lähinnä olosuhteista. Sitten taas pienen askeleen johonkin uuteen ja uudenlaiseen voi kukin ottaa. Vaihtoehtona sille että ihminen imeytyy ikiturhuuteen - kadotukseen eikä edes myönnä sitä.
Raha menee eniten hukkaan silloin kun se ei liiku yhtään jolloin talouskin lamaantuu eli syntyy lama. Silloin vasta kaikki seisookin turhanpanttina.

Mietin millaisessa sisäisessä ristiriidassa väki elää kun tietävät tekevänsä turhaa työtä eikä osaa tunnustaa sitä edes itselleen?
Työ voi toki olla taloudellisesti kannattavaa, siinä mielessä tärkeää, mutta ei välttämättä mitenkään sielullisesti tärkeää. On viisasta saada rahaa ja pysyä hengissä, mutta siihen sen runollinen ylevyys sitten päättyykin. Ihminen kuukahtaa puhumatta sanaakaan siitä miten elämäänsä - kaikkine sen turhuuksineen - koki.
"Tein paljon tärkeää (turhaa)".
Aika outo ja ristiriitainen elämä.
Turhan tekeminen ei ole tärkeää. Sen toteaminen poistaa sisäänrakennetun ristiriidan. Sanoisi vaan rehellisesti että teki turhan jutun silkasta rahasta. Mutta sanoo sen sitten jollekin luotetulle ystävälle joka ei yritä hyötyä kommentista.
Paljon turhaa tehdään ihan vain että saadaan tuloja ja että talouden rattaat pyörivät. Voisihan ne asiat järjestää toisinkin, mutta eihän väki sellaiseen usko. He uskovat Teboilin mieheen ja mihin lie. Pahimmillaan kommunismiin.

Sodat - eli sotilaantyö - ei ole tärkeää, mutta ikävä kyllä välttämättömiä. Täytyy kyetä puolustamaan.  Auraustyössä on logistisia velvotteita - tärkeyttä suhteessa muuhun yhteiskuntaelämään, ei siinä ole mitään ihmisarvoa mittaavaa tärkeyttä vaikka jokunen idiootti siihenkin uskoo.
Asiantuntijatyö on täysin korvattavissa mutta sitä ei kannata korvata, joskaan sen tärkeyksiä ei pidä korostaakkaan. Asiantuntijoihin voi nojata, ei palvoa.

Sivistystä ei enää opeteta, nykyään on vain tietoa tiedon päälle - usein hyvin voimakkailla moralistisilla "hyvän elämän" kannanotoilla. Ja koulumaailmalla on kova työ pysyä perässä kun työelämää ja liikemaailmaa jumaloidaan ja ihmiset luulevat jotenkin pelastuvansa omasta sisäisestä myllytyksestään omalla esimerkillisyydellään tai muhkealla palkkapussilla.
Rehellinen suomalainen mieskin on lähinnä vitsi joka ei naurata, saatana.
Ei Suomessa olla rehellisiä, tuskin tiedetään rehellisyyden ja naiiviuden eroa. Enemmänkin itsepäistä kansaa.

Matemaattisiin valintoihin pohjaava elämä ei sisällä velvollisuuksiin pohjautuvaa moraalia vaan enemmänkin hyötylaskelmointia eli seurauksia ja näiden seurauksien kanssa pärjäämistä - usein mitäsattuu hyvänelämänräpiköintä:
"valitsen tämän vaihtoehdon, koska siitä on laskelmoitavasti eniten hyötyä minulle ja ehkä meille". Sitten luullaan että valinta oli tärkeä.
Tämä on siis hyötyyn ja haalimiseen keskittyvä elämäntapa, eli loppupeleissä mielihyvän tavoitteluun keskittyvää elämää, vaikka henkilö ei mielihyvään tietoisesti pyrkisikään.
Pointti on siinä, että on helppoa nähdä jos yksi luku on suurempi kuin toinen luku. Isompien kuvien hahmottaminen vaatiikin jo tarinoiden syvempää hahmotuskykyä eikä silloin enää numeroilla luotu käsitys yksistään riitä. Tärkeyksien tajuaminen vaatii aina yksilöiden omien kokemuksien tuntemusta.

"Ai tuo on sinulle tärkeää, minulle se ei ole, enpä olisi tajunnut".

Ja siis henkilökohtaisia kokemuksellisia tärkeyksiä ei tänään tajuta, vaan niitä halutaan sanella - tai vaihtoehtoisesti lohduttaa - kyllä sinäkin olet tärkeä.
Oletko? 
Miten voisin sanella toiselle - miten kukaan voisi sanella toiselle - että jokin on tärkeää myös hänelle? 
Oikeasti tärkeydet kumpuavat sisältäpäin eikä ulkoa, vaikka markkinointiväki muuta toivoo.
Esimerkiksi runojen kirjoittaminen ei ole tärkeää vaan hauskaa. Sosiaaliset suhteet ovat tärkeitä - niiden eteen täytyy joskus ponnistella, muuten jumittuu omaan napaan.
Jokainen on näissä hieman erilainen.

Vaimolle tokaisin voitonvarmasti:
"nyt sinäkin vihdoin ymmärsit, että rakastat minua". Täysin mielipuolinen lause. Silti jokunen narsisti väijyy nytkin exiään ikään kun tämä yhtäkkiä tajuaisikin jotenkin maagisesti rakastavansa tätä eniten yli kaiken. Ihmiset ovat erilaisia - ihmisiä rakastetaan eri tavoin. Väijyminen, manipulointi ja pakottaminen on rakkauden vaatimista - rakkaudettomuutta. Se on surullista monella eri tasolla. Se on hämäräperäistä kätkettyä pahuutta jota ei tajuta.
Mitä enemmän on rakkaudettomuutta, sitä enemmän rakkautta vaaditaan. Tiedostaa sen tai ei. 

Aikakäsityksiä hahmottamalla a priori (ennen) ja a posteriori (jälkeen) pystyy hahmottamaan kuka ajattelee enemmän järkiperäisesti (matemaattisesti) ja kuka enemmän kokemuspohjaisesti (luovasti).
Järkiperäisyys on usein pidättyvämpää, a priori, kun taas kokemuspohjaisuus rennompaa, a posteriori.
Järkiperäisyys on muotia, ja se on sotkemassa taidemaailmaa yhä tekotaiteellisemmaksi eli pidättyvämmäksi sotkuksi. Silloin luovat ihmiset pyrkivät syystä tai toisesta järkeilemään itsensä ja teoksensa tärkeiksi, he pidättävät teostensa välittömyyttä ja autenttisuutta, ja tuottavat lähinnä kaikkea vieraantunutta ja etäistä. Vaikka oikeasti heidän pitäisi luoda kuten ihminen luo. Ammentaa sisimmästä - kokemuksistaan. Ilmentää aitoa oikeaa taidetta: kuten Pentti Saarikosken taiturimainen tajunnanvirtasekoilu. Tai Claes Andersonin ylitsevuotava turhautunut herkkyys. Tai Tommy Tabermannin pehmeä elämänjuopumus kaikessa sen ironisuudessaan.

Kokemusperäisyys ei ole järkeilyltä pois, mutta järkeily voi olla kokemuksia ehkäisevää. Ikävä kyllä. Liika järkeily saattaa synnyttää kokemuksen konemaisesta elämästä.

Ja kuten sanottua, kaikenlainen sadismi elää siinä kun ihmisestä tulee vain jotakin välineellistä ja viihdearvollista. Taide voisi lopettaa typerän hipsuttelun ja avata silmänsä: aloittaa taas sen rehellisen huijaamisen. Sillä torjutaan pahuutta.