Blogi - Psykoosi, rohkeus, rakkaus ja järki

On eri asia rohkaista toista eteenpäin kun palvoa rohkeutta. Tämä tuntuu joskus väeltä unohtuvan. Etenkin somessa monella on tarve olla jotenkin esimerkillisiä esim. rohkeudessa, ja he unohtavat, että varsinainen elämä ja eläminen on enemmän toiminnallista eli jatkuvaa liikettä eikä siis pelkkiä passiivisia julistuksia tai pönöttämistä (olemista).
Ehkä some on siis osasyyllinen passiivisen ja pysähtyneen ihmiskuvan painottamisessa. 

Identiteetti, eli se mitä me pohjimmiltaan koemme olevamme, rohkeita tai arkoja, syntyy vasta tekojen kautta.
Ei meidän tarvitse palvoa ketään tuntematonta julkkista tai puolituttua somekaveria vain koska hän on jotakin tiettyä. Se mikä oikeasti rakentaa meitä ihmisinä ja yhteisöinä on läheisen rohkaiseminen, ei niinkään rohkeuden palvominen, eli se, että kumartaisimme toista vain koska hän on joskus toiminut rohkeasti

Paljonko rohkaisevaa lähimmäisen rakkautta on?

Arkuus ei ole paha tai väärä asia. Itseasiassa arkuus on viisautta, mutta aina ei ole viisasta olla tai pysyä arkana. Arkuudesta voi ajatella näin: ei ole hyvä rikkoa itseään fyysisesti tai psyykkisesti. Arkuus siis kannattaa, mutta pelkkä arkuus saattaa pitkällä tähtäimellä kutistaa elämää ja meitä itseämme. Siksi kanssaihmisen rohkaisulla on merkitystä.
Rohkeuden palvominen taas on ulossulkevaa siinä missä rohkaiseminen on mukaan ottamista. Tätä voi ajatella niin, että autokerhon perustaminen on mukaan ottamista, mutta jos mukaan otetaan vain Jaquarin omistajat, niin se on ulossulkevaa.

En usko että maailmassa olisi mitään yksittäistä "rohkean ihmisen" -mallia. Mutta niitä joita joku on joskus rohkaissut löytyy kyllä roppakaupalla.
Eli "rohkeuden esikuvaa" tuskin löytyy.
Rohkeutta toki on olemassa, mutta se on hetkittäistä. Rohkeus on kynnyksen yli menemistä. Loput on kiinni siitä, meneekö ihminen rikki, vai alkaako hän kasvaa johonkin suuntaan. Harva menee rikki, etenkin jos askel on turvallisen lyhyt, kynnys matala, ja sopivaa tukea löytyy.
Rikkimeneminenkään ei tarkoita vielä yksilön heikkoutta, kuten sodan kauhut hyvin opettavat. Joskus ympäröivä pahuus ja vääryys ovat vain yksinkertaisesti liian suurta. Elämässä tulee turpaan. Joskus liian lujaa.
Rohkeutta ei pidä sekoittaa häikäilemättömyyteen, eli järjettömään eteenpäin puskemiseen seurauksista välittämättä. Häikäilemättömät ihmiset ehkä pärjäävät elämässään, mutta he eivät ymmärrä etiikan järkiperäistä luonnetta, toisin sanoen eivät välitä muista.
Etiikka on järkevyyttä joka menee yli oman empatiakyvyn. Eettinen ihminen kykenee siis olemaan järkevä ja oikeudenmukainen heillekin, jotka eivät täytä heidän oman empatiansa kriteereitä.

Nyt kun ollaan käsitelty järkevästi mitä rohkeus on, voidaankin edetä varsinaiseen aiheeseen eli psykoosiin. Psykoosi on hulluutta, ja hulluus hoidetaan mielisairaalan suljetulla osastolla. Paitsi tietysti Venäjällä, jossa mielisairaalassa hoidetaan poliittisia toisinajattelijoita. Psykoosi on siis järjen vastakohta, ja tämä on ironinen piikki Venäjän suuntaan.

Psykoosista eli hulluudesta puuttuu järki. Hulluus on äärimmäisen rönsyilevää merkityksien puuttumista. Silloin esimerkiksi "rohkeus" tarkoittaa ihan mitäsattuu, eli rohkeudella ei ole mitään asiasisältöä eli järkevää merkitystä. Hullun arki on jatkuvaa sekoilua. Usein satunnaisten viettien ohjaamaa. Jutut sekoittuvat keskenään eivätkä ole missään järjestyksessä.
Hulluus on lopultakin sitä, ettei edes lähipiiri ota ihmisestä tolkkua.

Totuus ja totuushakuisuus jalostavat järkeä, mutta vain, jos osaa eritellä tunteen ja järjen irti toisistaan. Silloin ollaan kiinni elämän nyansseissa eli älyllisen jäsentelyn vivahteissa. Silloin suudelma tai nyrkinisku saavat järkeenkäypät sävynsä. Yksi osaa selittää suudelman virheeksi, toinen osaa selittää nyrkiniskun rakkauden osoitukseksi. Kuulijan tarvitsee lähinnä tietää taustatarinat tapahtumille tehdäkseen niistä omat johtopäätöksensä eli mitä tarinoista ajattelee ja miten näitä tekoja niiden kautta oikeutetaan, mitä niistä tuntee, ja minkä merkityksen niille antaa.
Lyöminen voi olla itsepuolustus siinä missä suudelma petos.

Psykoottisen ihmisen merkityskäsitykset eivät ole millään tavoin johdonmukaisia. Yhdessä hetkessä turpaanveto on hänestä rakkautta, toisessa vihan osoitus. Suudelmia annetaan kun itsestä niin tuntuu muita ajattelematta. Siksi psykoosi on riski omalle ja muiden elämänlaadulle. Siksi hullu taiteilija ei saa otetta henkilökohtaisesta elämästään. Hän ei saa järkevää otetta merkityksistä.

Mediassa runsaasti esiintyvän poliittisen Sinimusta-liikkeen lukupiiri ei ole kiinni elämän vivahteissa. He poimivat kirjallisuudesta sen mikä jo nyt tukee heidän kantaansa eli merkityspohjaansa. Sinimusta liike ei ole hullu, mutta ei varsinaisesti järkeväkään. On hyvä ymmärtää, että politiikka on aina enemmän teatteria eli tunteisiin vetoavaa kertomusta kuin järkeä. Ääniä täytyy saada. Silloin riittää ennemminkin se että vaikuttaa järkevältä, kuin että olisi oikeasti täsmällisen tarkka, johdonmukainen, kriittinen, ja erilaisia merkityksiä etsivä, toisin sanoen filosofinen. Sinimustalla on agenda joka ei ainakaan humanistin silmissä ole mitenkään kestävällä pohjalla. Ei tarkkuudessaan, eikä tunneperäisesti. Silti puolue pitää lukupiirejään ikään kuin sivistyäkseen. Mainostemppu. Ihme että Yle antaa sille niin paljon tilaa.

Psykoosi on siis hulluutta, merkityksien puuttumista. Se on voimakkaampaa kuin pelkkä sekoilu. Kaikki ihmiset sekoilevat toisiinsa nähden, se on selvää, yhden rohkeus on erilaista kuin toisen rohkeus, joten sekaannusta syntyy varmasti. Ei näitä yhdellä järjellä voi selittää, joten sekoiluksi se menee, jos ei merkityksiä erikseen hahmoteta. Maailma on moniselitteinen paikka.

Runsas alkoholin käyttö ja alkoholismi synnyttää väistämättä tietynlaisen psykoosin. Silloin ihminen elää pelkästään omasta valosta käsin ja vain omiin ajatuksiinsa uskoen, toisin sanoen vain oman merkitysmaailmansa vedoten, mutta sekin psykoosi lakkaa mitä enemmän yhteyttä kanssaihmisiin syntyy.
Juoppopiiri elää yhteisestä psykoosista käsin.

Yhteys kanssaihmiseen syntyy loppuviimein sellaisella kommunkaatiolla, jossa on yhteistä järkeä - eikä siis sekoilua, eli yhteisesti punnittuja merkityksiä. Silloin asioiden täytyy tarkoittaa jotakin samaa. Niissä täytyy olla yhteinen merkitys. Silloin kaikki osapuolet hahmottavat esimerkiksi rohkeuden tietyllä tavalla. Järki on silloin menetetty, kun kumppani itkee juopon juomisesta, ja juoppo vain juo ja sekoilee kuinka huonosti parisuhdeasiat ovat. Sehän on sekoilua - järjettömyyttä - psykoosin oire. Yhteistä tilannetajua ei ole. Lopulta juoppo ajautuu yksinäisyyteen tai juoppopiireihin, kumppani johonkin.

Järkevä (eli epäpsykoottinen) parisuhde perustuu kommunikaatioon. Parisuhteen mielekkyyden painopiste on taas tunteissa. Toisin sanoen parisuhdetta ei voi pelkästään järkeillä hyväksi.
Loppuviimein jokainen meistä kokee itse omat tunteensa, tässä siis piilee parisuhteen vastuiden rajat. Jos juoppo vittuilee muijansa tai äijänsä pihalle, kumppani kantakoot itse vastuunsa tunteistaan. Juoppo voi jatkaa omassa kuplassaa. Ellei sitten jotakin yhteistä valaistumista asioidentilaan synny. Tilanne on vaikea.

En jaksa ihmisiä jotka puhuvat romanttisen rakkauden olevan psykoosi. Toki ehkä aivot ovat rakastuessa aluksi hormonien vallassa, mutta silti. Se ei vielä ole psykoosi, vaan osa luonnollista elämää ja ihan tavallista sekoilua. Järkevä ihminen kyllä ymmärtää hyvän päälle eli hyvien rakastumisien päälle. Elämyshakuisuus on sitten asia erikseen. Joillakin se menee yli eli on häikäilemätöntä, ja elämyksiä etsitään hinnalla millä hyvänsä. Epäluonnollista sen sijaan on selittää kaikki asiat ikään kuin lopullisesti, ja luulla, että elämän pitäisi olla jotenkin yhdellä tietyllä tavalla - esimerkiksi epäromanttisen järkevää.
Luulen että vain todellinen humanisti ja auttaja ymmärtää, että joskus psykoosi on se tervein reaktio ympäristön kauheuksille, ja että joskus palavasti rakastuminen on järkevintä mitä ihminen voi itselleen suoda.