Blogi - Rationaalisuus ja Empiria

Vapaus on olla valikoimattomasti tietoinen arjen olemisestaan ja toimistaan - Jiddu Krishnamurti

Rationaalisuuden ja empirian voi nähdä saman janan kahtena ääripäänä; järkenä - havaintona.
Ihmisellä on taipumusta molempiin, havaita ja järjestellä havaintonsa, mutta toinen näistä on dominoivampi - riipuen ihan ihmisestä.
Tietotyöläinen järkeilee, taiteilija havainnoi. Näin karkeasti sanottuna.

Rationaalisuus on siis järkeä, järjestystä, eräänlainen sisäinen taipumus projekteihin; ottaa oma elämä haltuun ja hallintaan.
Järjellä ja kielellä on yhteys toisiinsa: kieli vangitsee sisäisen visiomme eli sisäiset mielikuvamme tiedolliseen eli kielelliseen muotoon, ja ilmaisee ne yksityiskohtina elämän näyttämöille.
Ehkä someen, ehkä hyvään keskusteluun. Tapahtuu kommunikaatiota ja oppimista. Lukija/kuulija ymmärtää sen mitä ymmärtää.
Lopulta sitten kirjoitellaankin jo kaikenlaisia järkeviä elämänsuunnitelmia. Mitä jäseentyneempi ihminen, sitä järkevämpää tekstiä.
Järjestä ja järjenkäytöstä voi lopulta tulla ähky. Projekteihin voi uupua kuten hyvin tiedämme. Maailma on varsin järkevä paikka. Liian usein soditaan siitä kuka tai millainen yhteiskunta olisi se kaikkein järkevin.

Järkevä ihminen suunnittelee kaikenlaisia elämänprojekteja saavuttaakseen sen mitä luulee toivovansa. Uutta kotia varten täytyy suunnitella työura, ellei sitten kokonainen elämänura. Opinto-ohjaaja auttaa meitä valitsemaan juuri omille arvoillemme sopivan työn. Ja oma arvo on helposti mitattavissa koulunumeroina. Meidät on siis järkeilty paperille - listahinta on nähtävillä.
Lopulta ihminen rakastuu eli oivaltaa olevansa eroottinen. Kunnes palaa järkiinsä ja masentuu. Elämä onkin lähinnä vaivannäköä, eikä sittenkään ikuista vapautta, ylistystä ja orgasmia. Itseasiassa kuolema ja seksi ovat käytännössä saman asian kaksi puolta - molemmat vapauttaa - elämä on yksi suuri elämänkiima kunnes voimat loppuu ja kadotus iskee.

Syvempi rakkaus on kunnioitusta, sitä kun kunnioittaa toisen aitoutta, tai vähintäänkin vilpitöntä pyrkimystä aitouteen.

Empiria taas on prosessia eli havaintoa. "Toive" on yksi havainnoinnin alalaji. Toive on jalostuneempi ja sisäsyntyisempi kuin pelkkä halu.
Havaitsija saattaa havaita haluavansa jotakin, kuten nyt vaikkapa telkusta mainostettua onnellisten ihmisten unelmakämppää.
Yksi halu on pakottavampi kuin toinen halu.
Mutta unelmakämppä on unelmakämppä, mittari, jolla ihmisarvomme julkisesti mitataan. Kun saan unelmakämpän on onnellinen eli nykystandarteilla voittaja. Siispä haluan sen.
Toive liittyy johonkin abstraktimpaan, kuten "tahdon kodin" tai "tahdon rakkautta". Toive on ihan eri maailmansa kuin pelkkä unelmakämppä eli seinät.
"Havaitsen toivovani jonkinlaista lopputulemaa käsilläni olevaan ongelmaan" on jokaisen järkevän ihmisen elämänvietti. Sitten tehdään havaintoja kaikesta mikä on kurjaa - yleensä liian vanha koti, ehkä kumppanikin näyttäytyy yhä kurjemmassa valossa. Seksihalut katoaa ja kuolema lähenee. Havainnot luovat ongelmia projekteihin. Oravanpyörä on valmis, kunnes puoliso jättää ja unelmakämppä myydään. Sitten ei ole enää mitään.
Havaitsija havaitsee ettei projekteja enää ole. Elämästä tulee järjetöntä. Sitä prosessoidaan, kunnes alkaa taas uusi projekti.

Itsekunnioituskin karisee, kun tajuaa, ettei kukaan oikeastaan ole koskaan rakastanutkaan minua juuri minuna, vaan tyyppinä, joka sattui olemaan jotenkin lähellä silloin kun yhteisiä asioita järkeiltiin.
Toiveista kukaan ei kysy yhtään mitään, paitsi lapsilta juhlapäivinä.

Hyvä uutinen on, että elämä itsessään ei ole ongelma joka tulisi ratkaista. Elämässä saattaa olla paljonkin projekteja ja toteutuneita toiveita, mutta ne voidaan jättää kuoleman hetkellä kesken.
Toivossa on hyvä elää kuten sanotaan, mutta toiveen hintana on väistämättä pettymyksen mahdollisuus; kun toivoo jotakin sitä saattaa myös pettyä - eli pettymyksiä välttääkseen toiveen on syytä kulkea järjen kanssa käsikädessä.
Älykkään ihmisen on syytä pyrkiä keskivertosuorituksiin, muuten voi lähteä järjet ja toiveet liialle laukalle. Haaveesta kasvaa unenomainen tila - unelma - jolloin havainnot loppuvat.
Ei siis saisi olla liikaa järkeä eli ahtautta, eikä liikaa havaintoja eli psykoosia (järjettömyyttä).

Palanen kerrallaan.

Rationaalisuus a priori on jotakin mistä tämän päivän koulupoika ammentaa. Koulussa opetetaan matematiikan konventaalinen järjestys, ja kiltti koululainen menee pulpettinsa taakse ja oppii puhtaan matematiikan salat. Hän on päässyt sisään järkevien ihmisten maailmaan, niiden, jotka suunnittelee ja keksii projekteja aikansa kuluksi. Kun poika saa matikasta kympin, niin hän on kiltti oppilas joka hymyilee. Numero kuvastaa hänen järjellistä kykyään hallita yksittäinen projekti. Nyt hän pärjää a priori eli matemaattisten ongelmien ratkaisuissa. Onnea elämään. Siellä missä on matemaattinen ongelma, siellä poikakin on hyödyllinen.
Järjellä kykenemme ehkäisemään ja hallitsemaan asioita ennen kuin mitään pahaa sattuu, eli ennen kuin laiskat taiteilijat saapuvat sotkemaan hyvän elämän järjestyksemme.

Empiria eli havainto kuuluu taiteen maailmaan. Nykyään kaikki on taidetta, mutta joskus taiteeksi laskettiin vain "luonnon heijastuma", eli taiteella pyrittiin jäljittelemään todellisuutta, toisin sanoen havaitsemaan luonnosta, usein nimenomaa taiteilijan omaa todellisuutta. Taiteilija havainnoi todellisuutta ja ilmaisee totuutta siinä missä telkussa esiintyvä asiantuntija ilmaisee asioiden laidan.
Eikä ketään kiinnosta, ja kaikki tekee pilkkaa.

Kirjailijan tajunnanvirta on taidetta siinä missä professorin tieteellinen artikkeli on totuutta. Vasta nöyryys asettaa kumpaisetkin tekemään työnsä niin, että se vastaa todellisuuden suhteellisuuksia. Toisin sanoen kirjailija oppii taiteen tehosteet, professori pelkistyksen - jolloin molemmat pilaavat totuuden sellaisena kuin se on.
Filosofia tähtää totuuteen, mutta kuten sanottu, joskus täytyy olla itse hiljaa, ja antaa muille tilaa puhua ja kirjoittaa.

Puhdas havainto on jotakin senkaltaista kuin Jiddu Krishnamurtin sitaatti:
"vapaus on olla valikoimattomasti tietoinen arjen olemisestaan ja toimistaan".
Jos omaa havaintoa ei pysty käsittämään, ihminen on psykoosissa vailla järkeä. Ei ole arkea mistä ammentaa eikä järkeä havainnolle.
Kaikki on sekamelskaa, kaaosta.
On vain suuri sekava maailma täynnä mitäsattuu meininkiä. Ei eroteta ystävää vihollisesta, ei sääliä kunnioituksesta. Asiat vain juolahtavat mieleen ja pois mielestä.
Kuten kaikki oppiminen ja poisoppiminen on.

Vauvat eivät järkeile vaan tekevät havaintoja. Vauva kyllä tietää kunnioitetaanko häntä vai ei, mutta mitä sellaisella epäjäsentyneellä tiedolla sitten tekee? Kyllä vauva huomaa jos joku mäiskäyttää häntä päin pläsiä tai huutaa hänelle vihaisena.
Vauva on vauva, häntä pitää kunnioittaa siksi että hän on vauva. Ei siksi että hän on hyödyllinen tai tuottaisi jäsentynyttä tietoa omasta itsestä.

Havaitsija eli taiteilija voi jäädä lapsen tai teinin tasolle, kuten joskus käy, jolloin kaikki havainnot suodattuu ikään kuin lapsen tai nuoren tasoisesti.
Jokaisen meidän sisäinen kertoja vakiinnuttaa äänensä luultavasti joskus parinkympin tietämissä. Eli havaintojen pohjaääni jää silloin siihen. Uusia havaintoja toki syntyy läpi elämän, mutta kerromme niitä itsellemme parikymppisen uhmalla. Tai tyyneydellä kuten kaikki tänään on. Pirun tyyniä.
Ihminen on pohjimmiltaan biologinen eläin - milloin masentunut, milloin leikkimielinen - ja vasta hyvä sivistys ja henkiset taipumukset irrottavat meidät ylenpalttisesta uhmasta ja palkintojen jahtaamisesta. Ei yksin ikä.
Monille tulee yllätyksenä, että ikääntynyt ajattelee samalla kertojan äänellä kuin vielä parikymppisenä teki.
Vauva ei kerro itselleen tarinaa itsestä tai maailmasta, kuten ei myöskään järkensä menettänyt psykoosisairas - molemmilla viettienergia kohdistuu omaan itseen - itsen etsintään, kasassa pitämiseen ja pysymiseen.

Viettienergian ei tarvitse kohdistua pelkästään itseen, jos älykkyys koko sen psykologisessa laajuudessaan kokee olonsa kunnioitetuksi.