Blogi - Risteilyllä Viking Grace

Nyt kirjoitan sitä itseään eli ihka aitoa blogi-blogia. Siis oikeaa blogia, oikeaa elämää. Vaikka eihän blogit enää mitään oikeaa elämää ole. Nykyään pitäisi myydä suurelle yleisölle jokin ratkaiseva idea tai muu esimerkillisyys. Mieluiten niin että lukijamäärät räjähtävät nousuun ja tulovirtoja syntyy. Ja lähteet liitetään perään. Totta kai. Niillä vakuutetaan oma väki oman tietämisemme varmuudesta.
Ehkä voisin itsekin ohjata porukkaa johonkin tietoteorioiden saloihin? Ehkä.

Alkuun pieni tarvittava briiffi:
Iltalehden extrajulkaisussa eräs psykoterapeutti totesi jotenkin näin:
"pakonomainen tarve olla oikeassa on...."
En maksanut lukuoikeudesta, joten en tiedä mitä pakonomainen tarve olla oikeassa on. Siksi kuvittelinkin loput: pakonomainen tarve olla oikeassa on.. Vääryyttä!!
Tätä ei muuten psykoterapeuttien omissa piireissä sisäistetä. 

Kyllä oikeassa saa olla. Tiedekin pohjaa ensimmäiseen korruptoimattomaan havaintoon. Loput on matematiikkaa. Kyllä ja ei meininkiä.

Mielen harhailu on puolestaan kaiken luovuuden ja elämän mielikuvituksellisen pohjaluonteen syvällistä ymmärtämistä. Psykologista rikkautta.

Tehtiin siis reissu viikkarilla. Matka oli extempore. Sama homma kuin viime vuonna. Tosin silloin reissattiin vasta helmi-maaliskuun taitteessa. Laivakin oli sama. Aina niin kaunis ja romanttinen Viking Grace.

Kuulun siihen porukkaan joka ei pahemmin bileristeilyillä käy. Olen toki niitäkin tehnyt, ehkä joku neljä viisi kertaa, en muista lukuja, yhden pikkujouluristeilynkin olen järkännyt, mutta siis pääosin laivareissut on käyty muksun tai muuten vain raittiimman väen kanssa. Laivaryypiskely on jäänyt vähemmälle.
Mutta kuten hyvä kaverini kerran laivakrapulassaan totesi:
90% tästä on näytelmää, 10% aitoa iloa.
Hyttitoveri ensin nauroi, sitten oksensi.

Tiedän myös entisiä juoppoja joiden on vaikea lähteä laivalle. Viinapullojen kilinä käy sietämättömäksi. Mielestäni Tax freen kilinä luo laivalle oman tunnelmansa. Mutta eihän nuo Gracen neitimäiset vihermoottorit edes tärisytä laivaa, joten se siitä kilinästä. Pehmeää kyytiä oli.

Hytti oli mukavan tilava. Sänky leveä ja ikkuna suuri. Kun harvoin seilataan, niin seilataan sitten kunnolla! Tosin ikkunasta ei näkynyt paljon mitään sumun vuoksi. Vasta paluumatkalla maisemat avartuivat. Mutta eipä sitä keliä saa itse valita. Sitä näkee mitä näkee.

Meri ei ollut jäässä. Muistan että vuosi sitten heräsin yöllä katselemaan jäälauttojen ohimarssia. Se oli siistiä. Nyt heräsin ihan muuten vain. Katselin sumua ja mietin omiani. Kirosin Viking Linen alimpaan helvettiin. Tajusin että kauppojen ja kahviloiden aukioloajat on piilotettu joko hytin telkkariin tai sitten puhelimen applikaatioon. Kello oli 4.30, ja halusin teetä. Enkä halunnut herättää vaimoketta härväämisellä. Kahviloiden aukiolot jäivät siis arvoitukseksi. Sitten nukahdin taas ja näin outoa unta viinijuhlista.

Tax freessa Laura sai kuulla että matkustajia oli noin neljäsataa. Alkuviikko on hiljaista. Viikonloppuisin väkeä reissaa noin puolet enemmän. Se on myös se syy miksi mekin matkaamme arkena, ja vieläpä alkuvuonna. Ei ole liikaa porukkaa.

Jo lähtöterminaalissa suurin huvimme oli jutella. Juttelu on kykyä viihdyttää itseä ja muita, eli se on melko mielikuvituksellista puuhaa se. Sama meno jatkui laivassa. Parasta oli, että kun Finlanders soitti livenä, niin joku takana huusi ohjeita miten avata spotify. Sitten edessä yksi nainen yritti ottaa valokuvaa itsestään selfiekepillä. Siis valokuvaa siitä kun istui. Tuo kameranainen oli todella paneutunut hommaansa.
Sanoin Lauralle että tänne me sitten tultiin: luusereiden nurkkaan. Se oli tietysti vitsi. Tunnen hengenheimolaisuutta porukkaan, joka ottaa kuvan jos on niin päättänyt, tai avaa spotifyn jos spotify pitää avata. Toki ympäröivät ihmiset tulee huomioida. Se on selvää. Eli ymmärtää ajatus siitä, että muutkin tekevät tätä yhteistä matkaa. Muidenkin tarkoitus on matkustaa. Se on itseasiassa aika syvällinen huomio.

Luuserin määritelmä taas on jotakin sellaista, että siinä kyllä kilpaillaan, mutta että kilpailu on hävitty. Kilpailla voi vaikkapa omasta esimerkillisyydestä. Neuvostoliiton hiilitehtailla oli monta - enemmän tai vähemmän - esimerkillisyyteen pakotettua luuseria. 

Aamupala oli jees. Piti tankata kunnolla että jaksaisi buffaan asti. Hiukan jäi vohvelia syömättä. Tuumailin, että jatkossa osaavat sitten viikkarilla tilata kolmannesvohvelia vähemmän niin ei mene hukkaan. En pidä ruuan tuhlaamisesta, mutta minkäs teet. En pidä myöskään siitä, että hukkaruuan moraalinen vastuu vieritetään kuluttajan harteille. Laivayhtiö ne omat vohvelinsa tilaa, ensin markkinoi, sitten myy, en minä. Siinä onkin moralisteille mässäilemistä:
"mikä on oikea tapa markkinoida ja myydä vohveleita?"

Kahvi oli täyttä kuraa. Itse en sitä juonut. Mutta Laura joi. Ja se riitti vakuudeksi. Eli on totta että laivan kahvi on pahaa. Menkää ja tehkää havainto.

Käytiin Spassa. Gracella on kaunis ja hieno spa. Lumiluola ei ollut käytössä, eli ei saatu hangessa hengailla. Sumun takia ei nähty maisemia, mutta rennoksi poreiden parissa tuli. Siitä ihan väsyi.
Aluksi saatiin olla kahdestaan, mutta tunnin jälkeen saapuikin jo muuta väkeä. Lähinnä joukko vanhoja sovinisteja, jotka olivat hukassa pyyhkeidensä ja kylpytakkiensa kanssa:
"kysy asiaa siltä tytöltä sieltä kassalta, jos se ymmärtää". yksi komensi toista.
En kuullut kunnolla mikä heidän huolensa oli. Lauralle mainitsin, että tuollaisessa ilmaisussa on joko kyse kielellisestä jäänteestä, tai sitten aito vähättelevä asenne. Sama se kumpi. Maailma on tällainen. Kaikki eivät ole hyviä kaikessa. Myös eri aikakaudet ovat eri aikakautta. Ihmiset opettavat toisiaan. Mutta mitä opimme?

Finlanders veti väkeä. Laura mietti että pitäisikö meidänkin tanssia. Ei menty. Ehkä seuraavalla kerralla. Pieni kotikutoinen preppaus ensin, niin avot. Joimme siis vain vihreää teetä ja juteltiin. Kuunneltiin musiikkia ja katsottiin tanssia.
Oli kaunista nähdä miten herkästi väki tanssi. Varmasti pikkupäissään, mutta sama se. Finlandersilta tulee kaunista musiikkia. Siinä on herkkyyttä, joka sitoo ihmisiä yhteen. Tai ainakin sellaista voimaa, joka saa kiinnittämään huomiota kumppaniin ja yhteiseen romantiikkaan - mielikuvitukseen ja mielikuvituksellisuuteen.
Jengi oli rakastunutta, vaikka olikin harmaa sumuinen maanantai.

Kaikenlainen romanttinen rakkaus on kokenut inflaation. Ehkä siksi, että väki sotkee tiedon ja mielikuvituksen toisiinsa. Kuten taiteilija ja exjuoppo Samuli Edelman asiasta niin romanttisesti sanoi:
"rakkaus on psykoosi!"
Dramaattista tulkintaa taiteilijalta..

Kun palattiin Turkuun oli yhteenvedon paikka. Ei siis johtopäätöksen, vaan yhteenvedon (välitön havainnointi on ainoa keino ymmärtää maailmaa, loput on laskelmointia ja toiveita)

Matka oli sitä mitä haettiin. Irtautumista tavanomaisesta. Ja totta kai sitä kuuluisaa yhdessäoloa. Romantiikkaa.

Lähtöportilla eräs nuori mies uteli vanhemmalta ukolta, että eikös sun vaimo ole jo kuollut. Vanhempi mies vahvisti asian.
"On kuollut. Olin etsimässä täältä uutta heilaa" 
"Hän kuoli sitten aika nuorena"
"Jep. Paljon jäi sanomatta"

Jäimme miettimään tuota lausetta: "paljon jäi sanomatta". Se on katumuksen osoitus.
Tuskin mies tarkoitti määrällisesti paljon, vaan nimenomaa laadullisesti paljon.
Paljon jäi sanomatta - laadullisesti. Eli ne oikeat asiat jäivät sanomatta (lue uudestaan oikeassa olemisen tarve), eli ne sanat jotka merkitsevät.
Tässä on samaa fibaa kuin että miten erottaa aloitteleva kirjoittaja kokeneesta kirjoittajasta?
Vastaus: vähemmän sanoja, enemmän tekstiä.
Täytyy valita sanansa sen mukaan mitä ne merkitsevät. Hiljaa ei suinkaan tarvitse olla.

Tieteessä kaikenlaista merkitystä etsitään yhä enemmän laadullisen ja määrällisen tutkimuksen kautta. Esimerkiksi psykologiassa yksi porukka keksii jotain sellaista että osa ihmisistä täyttää passiivis-aggressiivisuuden kriteerit. Toinen porukkaa taivasteleekin jo että mistäköhän yhteiskunnallisesta ilmiöstä se johtuu. Muodostuu numeroita. Sellainen ei kata henkisyyden tarpeita.
Psykologia on hieno humanistinen tiede, mutta kuten kaikki numeroihin pohjautuva, myös kovin rajallinen sellaisenaan.

Elämän laadulliset ilot ovat melko primitiivisiä:
syö, juo, ja nai.
Sitä on myös ihminen kaikessa eläimellisyydessään.
Näitä kolmea sitten optimoimme persoonallisesti. Luomme hyvän ja harmonisen psyykkisfyysisen elämän. Sivistyneen yhteiskunnan, jossa on sijaa yhteyden kokemiselle.
Emme syöpöttele, vaan nautimme terveellisen aterian, emme juopottele, vaan nautimme lasin viiniä tai vettä, emmekä missään nimessä nai, me rakastelemme.
Ei elämä ole pelkkää mässäilyä, juopottelua ja mitäsattuu panemista, kuten omasta moraalisuudestamme käy ilmi.
Kaikki ovat myös oikeassa sen suhteen mikä on oikea määrä viinaa, mikä on oikea määrä ruokaa, ja ennen kaikkea minkälaista on oikea seksi.
Eli kyllä siitä saa päteä mikä on oikeaa ja mikä väärää. Yhteenveto on eri asia.

Määrällisellä eli kaikenlaisella runsaudella tavoitellaan turvaa. Länsimaisessa vauraudessa runsaus tarkoittaa usein tukahduttavaa liiallisuutta. Paljous saattaa kuristaa joitain niin kovin, että syntyy haluja paeta johonkin lappiin meditoimaan. Ei oikein pysy runsaudensarvet näpeissä.

Henkisyydessä runsaus tarkoittaa että ei saisi olla niin pirun tarvitseva, vaan enemmän itsenäinen ja pärjäävä. Käytännössä siis kyetä pärjäämään vähemmällä.
Turvattomuus ei katoa materiaalilla, vaan rohkeudella, ja kuten sanottu, laadullinen syvällinen ilo tähtää yhteyteen ja primitiivisiin nautintoihin, kykyyn hahmottaa rajoja ja omata ilmaisuvoimaa, eli kykyä päteä. Saada haluamansa.
Päteminen on olla pärjäävä. Hallita hommansa.
Parhaat ilot ovat ilmaisia, loput liian kalliita. Ainakin minun mielestäni.
Henkinen runsaus on sävyjen kokemista.

Monelle jää paljon sanottavaa. Mitä se voisi tarkoittaa? En oikein keksi muuta kuin että kyvyttömyyttä tai pelkuruutta sanoittaa asioita jotka merkitsevät, niille jotka merkitsevät. Olla pätemätön. Totuus on myös ainoa asia mitä on mahdotonta katua. Totuus on mitä on. Totuus on harvoin yksinkertaista ja selkeää. Filosofia selkeyttää.
Todellisuus itsessään voi olla kroonista katumista tai morkkista, kuten sanotaan. Selkeän ihmisen onni on siinä, ettei tarvitse jossitella liikaa.
Merkityksellisyys taas on asioiden rehellistä ponnevoimaa. Lauralle pohdiskelin tätä jo lähtöterminaalissa, että kissanpentu on aluksi söpö, mutta kun siihen vuosien mittaan kiintyy, myös yhteys kissaan syvenee. Pian söpöys ei ole enää niin keskiössä, vaan kissa alkaa herätellä ihan toisenlaisia ilon ja lämmön läikähdyksiä. Homma ei siis ajan myötä ole enää vain söpöilyä, tai söpöyskeskeistä, eivät vanhat kissat mitään sirkustemppuja tee, vaan vanhat katit ovat mitä ovat.

Loppusanat:

Kiitos lukijalle.
Lukeminen on sitä, että ensin katsotaan kuinka pitkä teksti on, sitten mietitään vähän viitsitäänkö. Sama paine ihmissuhteissa. Viitsinkö. Viitsinkö minä sinuun. Onko sinusta hyötyä minulle. Mikä on sinun sanomasi. Onko se pätevä sanoma. Pädetkö sinä.
Kukaan ei halua tuhlata aikaansa turhaan. Elämä on rajallista, sanotaan, ja siksi kai valikoidaankin se kaikkein tärkein.
Tai ainakin elämyshakuisuus on voimissaan, jos ei muu.
Jotenkin nurinkurista, että jengi viettää aikaansa julkkiksia palvoen ja itseään korjaillen, kun voisivat päteä toisilleen. 

Tässä samassa sirkuksessa paisutellaan myös omanarvontunnon merkitystä.
"Minä luen vain kaikkea tärkeää", eli "minä kyllä tunnistan tärkeän kun sellaisen näen".
Miten sitten tunnistaa jotakin tärkeämpää, jos kaiken tärkeän jo tietää? 

Sivupoluille pitäisi eksyä. Ilman sivupolkuja mieli ei harhaile. Ja vain rohkea uskaltaa eksyä tutusta ja alkaa pärjäämään.
Kaikenlaisen kaupallisuuden ytimessä on väen sitouttaminen, eli paikallaan pitäminen, toisin sanoen tuttuus, huomion keskittäminen minun tuotteisiini.
Ei sellainen ole oikein mitään. Myyntiä.

Jotkut viisastelevat että pitäisi elää päivä kerrallaan, mutta harvoin nämä viisaat kykenevät elämään edes kymmentä sekuntia pitempään, ja heti on jo pää täynnä eilispäivän solvauksia. Eli kaikenmaailman solvauksiin kyllä sitoudutaan. Tai krääsän manifestointiin. Ja tätä kutsutaan henkisyydeksi.
Minulle soitettiin kerran mielipiteestä, jonka olin puoli vuotta sitten kirjoittanut. Minä se vasta sitoutankin väkeä.

Kun näitä paradigmoja miettii, ihmisestä itsestään tulee pian tekoäly - mielikuvitukseton laskukone, joka ei tajua oikeasta elämästä mitään. Sitä mennää vain hyödyn perässä, jos viitsiitään edes mennä.
Tai sitten muistellaan solvauksia ja manifestoidaan krääsää. Voitetaan muut jossain oudossa henkisessä kilpailussa.