Blogi - Söpöys ja itsesääli: henkinen väkivalta

Mietin mitä tapahtuisi jos sanoisin murehtijalle:
"hei, tuo sinun murheesi on kieltämättä söpö, mutta siinä on enemmän itsesääliä kuin uskottavuutta".
Saisinko turpaani? Silloin ainakin murheen uskottavuus palautuisi niin että pätkähtää.
Tässä mielessä provosoiminen ja sen synnyttämä "suora viha" toimii kyllä terapeuttisesti, mutta koska lyödä ei saa, niin murheen tulisi jotenkin muulla tavoin muuttua uskottavaksi purkaukseksi. Vaikka sitten "rumaksi" katkeraksi tilitykseksi.
Kokeneempi murehtija osaa jo lähtökohtaisesti ilmaista murheensa hyvin majesteetillisesti, mutta nuorilta ei murehtiminen vielä kunnolla suju.
Tarkoitan tällä kaikella sitä, että jos ei edes itse usko omien murheidensa vakavuuteen, niin onko niitä enää mitään mieltä murehtia?
Jos taas asioissa on syytä murheeseen, niin kyllä niistä voi ihan vapaasti olla katkera ja vihainen.

Henkinen väkivalta on lyhykäisyydessään sitä, että pyritään mitätöimään toisen ihmisarvo. Se ei siis ole suoranaista satuttamista (satuttamisilta emme voi täysin välttyä), vaan se on toisen ihmisen mitätöimistä. Toisen pyhkimistä pois kartalta. "Sinua ja murheitasi ei ole". Ja se on paljon kipeämpää puuhaa kuin majesteetillisen vihainen sana.
"Sinua ei enää ole olemassa minulle tai meille" on kylmää kyytiä, ja siihen joko kykenee itse, tai sitten isomman joukon taustatuella.
Rumat ja heikot voivat harvoin hylätä ketään, koska he ovat jo valmiiksi hylkiöitä. Kuinka paljon kyse on itse aiheutetusta rumuudesta, se on sitten vaikeampi kysymys. Vapaa tahtokaan ei ole itsestäänselvyys.

Söpöt ongelmat (jokainen tulkitkoon itse mitä söpöys on) ovat siinä mielessä voittoisia, että ne puhuttelevat laajempaa väkijoukkoa. Söpöt ongelmat saavat isomman porukan taakseen mitätöimään vihollisia (ei siis vihaamaan, vaan mitätöimään), kun taas rumiin ongelmiin (edelleen kukin tulkitkoon rumuuden itse) ei oikein kukaan haluaisi sotkeutua. Rumat ongelmat eivät saa avukseen tarpeeksi huomiota, rahoitusta tai taustajoukkoja, koska rumat ongelmat eivät ole trendikkäitä. Niitä ei haluta nähdä.

Eli jos haluat mitätöidä muita mahdollisimman paljon ja näkyvästi, niin taistele söpöjä ongelmia vastaan tavanomaisin keinon:
"Meidän porukka hyvä, sinun porukka paha,
hylkää pahat toksiset ihmiset ympäriltäsi, ja liity meihin - kauniisiin hyviksiin. Rumat pahat ihmiset eivät ole mitään"

Harva kaivaa rumaa puolta itsestään, enkä tiedä onko sekään niin välttämätöntä. Pahimmillaan itsesäälissä rypeminen syventää omaa kuoppaa, mutta miten erottaa esimerkiksi ruma itsesääli söpöstä marttyyrihengestä? Vaikeampi juttu.
Marttyyrihengestä saa paljon enemmän tykkäyksiä kun itsesäälisestä vuodatuksesta, joten siinä olisi ehkä yksi indikaattori. Valtaosa ihmisistä kokee itsensä joka tapauksessa edes vähän päähänpotkituksi ja väärinymmärretyksi, mutta kaikki eivät kuitenkaan sorru itsesääliin. Mutta nämä ovat silti söpöjä pikku ongelmia:
"Olenko marttyyri vai itsesäälijä?"
Rumat ongelmat ovat taas manipulatiivisia ja vaikeasti hahmotettavissa:
ne ovat esimerkiksi narsistisia yrityksiä hämätä ja harhauttaa muita oman henkilökohtaisen edun tavoittelussa. Siinä missä viha voi olla tyylikästä ja kunnioitusta herättävää, niin itsesäälinen narsisti pyrkii mieluumin huomionhakuiseen ison väen manipuloimisiseen siten, että vihollinen mitätöitäisiin ihmisenä.

"Autan aina muita, mutta en koskaan itseäni" on söpö ongelma. Tällaisessa puheessa on reipas annos itsesäälinsekaista marttyyrihenkeä. Siinä annetaan ymmärtää ikään kuin oma rakkaus olisi jotenkin poikkeuksellisen voimakasta muihin verrattuna. Lisäksi siihen on vaikea uskoa. Mikä on esimerkiksi auttajan vilpitön pyrkimys? Tyydyttää oma tunne, vai auttaa avun pyytäjää?
Jälkimmäiseen voi suhtautua tyynesti ja järkevästi asiaa sen enempää dramatisoimatta, eli se on kylmää laskelmoitua järkeilyä: autetaan toista jos/kun voidaan auttaa.
Ensimmäinen taas on tunnepitoista ja itseilmaisullista. Se on tunteen tyydyttämistä. Ja pelkän oman tunteen tyydyttäminen on pohjimmiltaan yhtä itsekästä, kuin että auttaisi pelkästään vain itseään. Joten "autan aina muita, mutta en koskaan itseäni" olisi tässä mielessä älyllinen itsepetos. Henkilö ei muuta tekisikään kuin auttaisi itseään, mutta hän tekee sen hyvin itsepetollisella tavalla. Auttamista ei silloin tehdä muiden vaan itsen vuoksi.

Kauneus ja rumuus kuuluvat psykologisina elementteinä estetiikan piiriin, ja ovat siis kokemuksellisia, eikä niiden tajuaminen muuta todellisuutta mihinkään. Hyvänä esimerkkinä kauniin naisen ongelma: kaunis nainen ei voi eikä hänen pidäkkään voida kauneudelleen mitään, vaikka kauneus herättäisikin ympäristössä kateutta. Kauneus ei myöskään vähennä naisen muita kykyjä, kuten älykkyyttä eli psykologista voimaa. Eikä muiden kokema kateuden tunne ole kauniin naisen kannettavissa, ja siten hänen vastuullaan, vaan tunteen kantaa hän jolle tunne kuuluu: se on aina yksilön ikioma vastuu, yksilön biologinen totuus, eli pohjimmiltaan jokaisen yksilön itsensä kannettavissa. Vapaa maailma olisi tässä mielessä jotakin sellaista, että yksilö tunnistaisi ja tunnustaisi vastuunsa ikävistäkin tunteista, eikä järkeilisi niitä vääriksi tai turhiksi. Tunteen kokemisen jälkeen voisi vaikka kohauttaa olkiaan ja todeta: "ai jaa. minä tunsin nyt näin. tämä oli kateutta".
Ihminen siis tunnistaisi paheensa.
Tätä vasten tarkasteluna on myös ihan ok, vaikka omat huolet ja murheet eivät olisi paisuteltu laajan yleisön silmiiin mediaseksikkäiksi. Minkäs sille tekee, että yksi aihe on söpömpi kuin toinen aihe.
Kauniin naisen ongelma on aina ollut ruma ongelma. Kateus on nimittäin sellainen voima, joka voi saada aikaan paljon välinpitämätöntä rumuutta, mutta myös kohtuutonta ja välinpitämättömyydelle altista sokeaa pyrkimystä jotakin kohti. Ja se on ollut sitä aina.
On hyvin narsistista ja vastuutonta uskoa pelkkään kateuden johdatukseen. Olipa omana suuntana narsistinen rumuus tai suurelle yleisölle tarkoitettu söpöys.

Jotkut kavahtavat myös säälin tunnetta. Kun fani heittää Frederikin keikalla pikkuhousunsa lavalle, se on sääliä: "ota sinä säälistä nuo, tai otatko minut säälistä".
Sääli, rakkaus ja himo ovat hyvin lähellä toisiaan, eikä niiden tuntemisessa sinänsä ole mitään väärää. Esimerkiksi alistaminen on himokasta säälipeliä. Kaksi alistujaa sängyssä olisi jotain paljon oudompaa. Tässä mielessä kaikenlainen aggressio (voima) toimii vastavoimana odottavalle pysähtyneisyydelle (itsesääli), eli aggressiolla kyetään selättämään turhaksi todettu yhteinen odotus.
Jos seksuaalisuutta (himoa) on, se on eteenpäin kuljettava voima siinä missä esimerkiksi lohdun etsiminenkin on. Eri asia osaako näihin psykologisesti suhtautua. Kaikki eivät osaa. Ihminen on monessa mielessä itsekäs eläin.

Eli toinen sääliä lähellä oleva asia mitä kavahdetaan on lohtu. Lohdun voi sekoittaa itsesääliin, toki ero täytyy tehdä siinä, että kokeeko itsensä heikoksi vai vahvaksi. Yksi kokee itsensä kosketuksen jäljiltä heikoksi ja säälittäväksi, toinen taas lohdun saajaksi ja samalla myös rakastetuksi.
Pikkuhousunsa Frederikin keikalla heittänyt himoitsija saattaa kokea itsensä ensin himokkaaksi ja myöhemmin säälittäväksi, toisaalta ehkä myös rohkeaksi voittajaksi - itsensä ylittäjäksi ja loppuviimein hän löytää lohtunsa tästä uudesta minäkuvasta. Maailma on tällä tavoin ristiriitainen ja vaikearajainen paikka.
Olisi puhdas ihme, jos ihminen ei ikinä kokisi itseään mitätöidyksi tai päähänpotkituksi tai ristiriitaiseksi.
Ei itsensä eikä muiden toimesta..