Blogi - Totuus vapauttaa

Arbeit macht frei eli "työ vapauttaa" oli irvokas iskulause Auchwitzin keskitysleirin pääsisäänkäynnin portilla. Moni vanki uskoi aidosti, että jos hän vain olisi tarpeeksi hyödyllinen, niin kovalla työllä vapaus koittaisi.
"Jos minusta työmiehen haluatte, niin minusta työmiehen saatte" julisti eräskin vanki. En nyt muista kuka siitä kirjoitti. Ja kun karjavaunun ovet sitten junareissun päätteeksi avattiin, koirien räksytys ja SS-miesten kolkot käskyt paljastivat kylmän totuuden: kukaan ei välitä vangeista. Lohdulliset sanat osoittautuivat ansaksi.

Natsisaksan keskitysleirillä murhattiin yli miljoona vankia. Loput luurangonlaihat orjat nääntyivät pakkotyössä lähes kuoliaaksi. Syynä ei ollut harhaanjohtava iskulause, eikä yksilön naivius, vaan yhteisön taipumus julmuuteen. Natsit onnistuivat luomaan hyvin öljytyn murhakoneiston, jossa palkintona oli raha ja kovan miehen status. Helvetillisen sirkuksen kruunasi aika ajoin järjestetty langanlaihojen vankien voimaposeeraus lääkäreille. Ne jotka pärjäsivät - eli ne joilla oli vielä lihaksia näyttää - saivat palata takaisin nääntymään. Loput murhattiin. Ihmisen tahto säilyttää henkiriepunsa on niin kova, että työkykyä korostettiin sen mitä voitiin. Tulee ihan linkedin meininki mieleen.
Käytännössä työkyky tarkoitti vangille pelastusta eli vapahtajaa. Siinä symboliikkaa raamatun ystäville. 

Eettisesti on tervettä pohtia vapauttaako työ oikeasti. Keittiöfilosofointi on tässä mielessä hyvä juttu, terveisiä vaan toimittajille ja muille yksilöitä väheksyville asiantuntija-akateemikoille, mutta keittiöfilosofointiakin olisi hyvä tehdä myös vakavasti. Ei siitä muuten saa mitään irti.
Ensinnäkin työllä saa fyrkkaa, fyrkalla saa juttuja, eli kun saa rutosti rahaa, saa vapauden tavoitella materialistisempaa unelmaa. Näin yksinkertaistaen.
Toisaalta työ myös sitoo. Onko se sitten mukavaa käyttää kaikki aikansa ja elämänsä pelkkään työntekoon, sitä on keittiön hellan lämmössä hyvä miettiä.
Idealisti on jotakin sellaista joka heiluttaa "työ vapauttaa" plakaattia kourassaan ja lupaa onnea ja autuutta kaikille. Hänellä on idea - eräänlainen päähänpinttymä, jonka hän sitten luulee parhaaksi mahdolliseksi ratkaisuksi - kaikille.
Idealistille esimerkiksi raha voi olla fetissi - taikakalu joka ratkaisee kaiken ja kaikilta.
Idealistit eivät tyydy keittiöfilosofiaan, eivät edes keittiöpsykologiaan, vaan he ovat mielestään suuria totuuden torvia. He ratkaisevat ongelmaa nimeltä "yhteiskunta". Tai ainakin he luulevat että siihen olisi jokin yksiselitteinen ratkaisu. Palaan idealismiin lopussa.

Minua ja elämäni lempipsykologeja yhdistää pari seikkaa: ensinnäkin kyltymätön vapauden kaipuu, ja toisekseen Helsingin savuiset pubit. Molemmissa on sellaista romantiikkaa josta nautin.
Vapaudessa itsessään ei välttämättä ole kyse romantiikasta, vapaus on nimittäin paljon muutakin - vapauden käsite on niin laaja että se vaatii usein myös yhteiskunnan ja sosiaalisten suhteiden tajuamista, mutta siis minulle Helsingin savuiset pubit kuvastaa tietynlaista vapautunutta iloa, sellaista missä olut maistuu ja keskustelu raikaa. Vapauteen liittyy hersyvä nauru.
En ole vuosiin ryypiskellyt, mutta ihmiset minua kiehtookin. Vapaus ryypätä on samanlaista vapautta kuin vapaus olla ryyppäämättä. Eikä aito kaveri eroavaisuudesta hylkää. Jotenkin hauska, että juuri psykologien kanssa näitä renttuuksia on mukavinta harrastaa.
Minua siis kiehtoo ihminen - ajatuksineen olemuksineen. Pidän ihmisistä. Enkä ole tuomitsevaa tyyppiä vaikka joku ehkä niin luuleekin. Ehkä se johtuu ironiasta ja vahvasta itseilmaisusta. Mutta ne ovat sisäisiä juttuja ne. Olen ihan tyytyväinen näin.

Elämme aikaa jossa itsetuntoa pyritään suojelemaan kaikin keinoin. Itsetunnolla ei useinkaan tarkoiteta itsensä tuntemista, vaan sitä mitä tuntoja itsestään on. Se on eri asia.
Jos jatkuvasti pyörittelee mielessään mitä itse ajattelee itsestään, niin se on itsekeskeisyyttä. Kun siihen lisätään rajaamatonta itseilmaisua niin puhutaan jo narsismista. Narsisti taas riutuu arvottomuuden tunteessa. Nämä ovat hyviä seikkoja pitää mielessä, jos haluaa nostattaa omaa itsetuntoaan julkisuuden tai tykkäysten kautta. Somesirkuksessa moni rakentaa itsensä sellaiseksi että muut (oma väki) varmasti tykkäisivät. Sellainen pinnallisuus tuskin tekee sielulle hyvää. Mutta mitä me sielusta, vanha termi. Sielukkuus on kuollutta.
Liika somekiltteys on yhtä narsistista manipulointia kuin liika sometieteily tai liika somehenkistely. Avainsana on "liika".
Manipulointi taas on sellaista puuhaa jossa yritetään saada muutkin uskomaan omaan itsekeskeiseen valherakennelmaan. Oikeassa elämässä tuhoavia petosvalheita ei pahemmin synny jos totuudenrakkautta on. Kaverit pitävät siitä kyllä huolen.
Idealismi on mielestäni hieno asia, kunhan ideat ymmärtävät kritisoida toisiaan. Ideat ovat joka tapauksessa riitaisia: työ joko vapauttaa tai sitten työ ei vapauta. Valitse kumpi ja erehdy.
Tosielämä on savuista Helsingin pubielämää, yhä rumemmaksi käyvää yhteiskunta-ajattelua, ja kaikkialla rehottavaa mielikuvitusköyhää narsismia.

Mutta kuten otsikko kertoo: totuus vapauttaa. Totuuspuuhissa pitää olla kosketuksissa sellaisen kanssa mitä itse kokee totena, eikä pelkästään puntaroida matemaattisia yhtälöitä. Tieteellä kun on omat rajoitteensa, kapeutensa ja puutteensa.
Totuus ei ole taikuutta, eikä se ole yksinomaa vapahtajan määriteltävissä. Tätä voi ajatella niin, että totta kai kaikki kokevat vapahtajan kosketuksen kun tilille mätkähtää extratonni. Yksi käyttää sen reissuun, toinen velkoihin ja kuluihin, kolmas säästää. Ei se kuitenkaan autuaaksi tee. Elämä jatkuu. Ja hyvä niin.
Edes supersuosio ei tee kenestäkään enemmän totta.

Totuutta ei tule sekoittaa rehellisyyteen. Rehellisyyttä voidaan puntaroida monella eri tavalla, esimerkiksi siten, mikä on oma intentio eli pyrkimys asioiden suhteen. Eikä ainakaan minun pyrkimykseni ole kertoa kaikkia asioitani kaikille. En ole sellaista kenellekään luvannut, enkä ole sitä kenellekään velkaa.
Luottamuksen tavoin rehellisyys on siis ansaittavissa. Totuus on jotain muuta. Sinne ei yksin minun katseeni ylety.