Blogi - Väitteen vastaavuus tosielämään

Väite on aina jotakin semanttista eli merkityksellistä. Totuudella taas ei ole sen suurempaa väliä, se on mitä on.
Totuus pärjää itsekseen, kuten sanotaan, se taistelee tiensä läpi todellisuuksiin halusimme sitä tai emme, mutta ihminen ei sitä välttämättä tee. Ihminen saattaa olla omastakin mielestä merkityksetön; jäädä reppanaksi seinäruusuksi vailla mitään ilmaisua (henk.koht.totuutta) mistään. Hän jää sellaiseksi harmaaksi puurtajaksi, tai kuten antiikissa kirjoitettiin, Sisyfokseksi, joka jumalten kirouksesta pyörittää samaa kiveä ylös, kunnes se taas vierii alas.

Ihminen ei siis välttämättä väitä koskaan mitään, vaan tyytyy pelkästään olemaan hiljaa - mielipiteettömänä. Itse en esimerkiksi käsitä miksi joku kokee harmaan puurtamisen ylpeyden aiheena? Toisille harmaus on vierasta - silloin eletään värikäs elämä - mutta lähes kaikille ponnistelut (työ) on väistämätöntä. Paljon on kiinni siitä millaiseen ympäristöön ihminen heitetään. Sitten jo kysytäänkin:
ponnistellaanko tässä rakkauden vai tuhon eteen?

Toisin sanoen totuudella ei ole samaa merkitystä kun sillä mitä itse väitämme todeksi. Esimerkiksi älykkyys näyttäytyy erilaisena eri ympäristöissä. Totuus älykkyydestä on siis yksinkertaistettuna: psykologiaa.

Psykologia rakastaa siinä missä se tuhoaakin.

"Omena on punainen" "tai "ADHD" ovat juuri niin totta, minkä merkityksen niille annamme. Tämä helposti unohtuu maailmassa, jossa alansa media-auktoriteetit astuvat estradille suojelemaan, eli haluten mitata ja arvioida ihmiskuntaa (ja sen tulevaisuutta) yleensä hyödyn perusteella. Hyödyllinen ihminen olisi esimerkiksi jotakin sellaista, joka pärjäisi paremmin työelämässä tai olisi muuten vain toiselle mukavampi.
En siis puhu nyt tieteen määrittelemistä omenoista ja adhd:sta, tieteen tehtävä on olla struktuurinen ja yleispätevä - jotain mihin nojata - eli käytännössä moraaliton itsessään.
Totta kai hyötyjä saa ja pitää mitata, mutta jos ei osata muuta, ei myöskään tajua abstrakteja henkilökohtaisia vetovoimia, kuten rakkautta. Silloin asiatkin jäävät lähinnä välinearvoiksi.
"Käytän tiedettä, sen luomaa teknologiaa ja terapeuttista otetta, että elämä olisi optimaalisen hyödyllistä". Ei tuollainen ole kokemusperäistä rakastamista, vaan järkiperäistä rakastamista.
Mitä hyötyä (työnkannalta) on esimerkiksi omenasta tai adhd:sta tai rakkaudesta? Järkiperäisesti ajateltuna koko kysymys on mieletön. Adhd, omena tai rakkaus ei fetisistisesti ratkaise yhtäkään työelämän ongelmaa.
Usein vasta vanhempi tai lemmikkien omistajat ymmärtävät, että kanssaeläjillä on muutakin arvoa kuin välinearvo eli hyötyarvo.
On olemassa rakkautta elämää ja toisiamme kohtaan.

Mietin mitä järkevää mahtoi sekin kaveri ajatella, joka lehtitietojen mukaan kahlitsi itsensä kettingillä kiinni synnyttävään kumppaniinsa ja vaati päästä mukaan synnytykseen? Hän puhui omista oikeuksistaan ja sekoili jostakin siiamilaisista kaksosista, että niitäkään ei saa leikata irti toisistaan. Tyyppi otti synnärille mukaan kuula-aseen - ei muovikuulilla lipastetun kuten tavallisesti - vaan metallikuulilla. Tätä hän selitti unohduksena.
"unohdin kuula-aseen laukkuuni, muistin tuoda kettingin". 
Poliisit leikkasivat ketjun voimapihdeillä poikki, jonka jälkeen mies alkoi selittämään, että ketju olisi lähtenyt myös pujottamalla.

Aikamoinen alku pienen lapsen elämälle. Väistämättä mietin, että onko heidän lapsikin vain pariskunnan oma mielenosoituksellinen väline johonkin?
Että muu yhteiskunta olisi väärässä, he oikeassa?

Lapsista puhutaan aina miten niitä tulisi harkita ja suunnitella, ja lopulta hommata vasta sitten kun muu elämä olisi ruodussa. Mutta eikö juuri suunnitelmallisuus korosta sitä puolta maailmasta, että lapsi on jonkinlainen "oikein eletyn elämän" väline?
Lapsi tehdään tietynlaisena osoituksena oman elämän ja valintojen kelpoisuudesta.
En oikein jaksa ymmärtää heitä, jotka rakastavat isänmaansa järjestelmää yli ystävien ja perheen ja perheenperustamisajatusten, koska ääritilanteissakin, kuten sodassa, suojellaan ensisijaisesti rakkaita, ja vasta sitten lakia ja järjestystä.
Typerät ihmiset eivät välitä yhtään siitä millainen laki ja järjestys on, vaan tottelevat/eivät tottele kaikkea sokeasti, mutta julmat eivät välitä ystävistään ja perheistään. Julmuus vähenee rakkaudella, silti typeryydet jäävät.

Taas siis syntyi uusi lapsi - ei julmaan Suomeen - vaan maahan, jossa rakkaus nähdään yhä enemmän omana ylikorostuneena oikeudentuntona.

Ihmiset väittävät kaikenlaista. Mutta totuus meitä kiinnostaa. Ehkä totuus onkin transendenttaalista?