Blogi - Vapaus luopua vapaudesta

Suomen filosofinen yhdistys esitelmöi vuosikokouksessaan vapauden paradokseista jotakuinkin seuraavasti:
"ei ole vapautta luopua vapaudesta" 

Aihe on tietysti laajempi ja käsittelee pitkälti sitoutumista - meillä suomessa on vapaus sitoutua avioliittoon, työhön, harrastuksiin ja muuhun mitä mieleen juolahtaa. Siitä ajatus vapauden paradoksista:
vapaus sitoutua johonkin.
Vapaus ja sitoutuminen nähdään usein erheellisesti toistensa vastakohtina.
Vapauden vastakohta voisi olla jotakin sellaista kuin:
olematta oleminen 

Vapaus on laaja teema. Sitoutuminen on osa vapautta. Vapaa saa harkita mihin sitoutuu. Ja kuten viime kerralla tein eroa hyvän ja pahan välille:
hyvyydestä syntyy suunnittelua, pahuudesta uhreja.
Tehdään siis hyviä suunnitelmia - sitoumuksia - niin vältytään turhilta uhreilta.
Samalla vähennetään ylimääräistä ympäristön piinaamista.

Huomioitavaa on, että sitoutunut nimenomaa käyttää vapauttaan:
"käytän vapauttani saunomiseen, yhdessäoloon, taiteeseen, sählyyn, avantoon"
Sitoutunut on halunnut jotakin, ja suunnittelee ja työskentelee sen eteen että saavuttaa sen.

Vapaudesta luopuminen taas on esimerkiksi halun kroonista sammuttamista:
"jos en halua mitään, en voi myöskään pettyä tai menettää mitään"
Syntyy johtopäätös:
"lopetan kaikenlaisen haluamisen".
Ongelmana vain, että ilman halua ei ole myöskään omia suunnitelmia. Silloin tehdään enemmän tai vähemmän mitä muut haluaa - tai ei tehdä mitään - saatetaan jopa vannoa kieltäymystä sellaisella stoalaisella itsekurilla ettei enää ikinä haluta nyt vaikkapa pullaa tms.
Ja sitä on siis vapauden menettäminen:
sitoudun olemaan haluamatta pullaa.
Teen oikein töitä sen eteen etten halua (pullaa) jotain.

Sama homma seksielämässä. On varmasti raskasta jos joutuu vartavasten haluamaan olla haluamatta toista. Siinä sitä sitten ollaan ja möllötetään.
Oikeasti kaikki pikkumaisuus ja turhat riidat häviävät kunnon panolla.
En ota kantaa niin henkilökohtaiseen teemaan kuin kuka saa panna ja ketä - toisin kuin lähes jokainen uskonto tekee - mutta oma kantani on:
pahuudesta syntyy uhreja.
Eikä silloin hyvät heilu. 

Kirkkaimmin vapauden menettäminen näkyy niissä raivoraittiissa ihmisissä, jotka viettävät pääpunaisena tipatonta tammikuuta. Sairastunut alkoholisti on jo menettänyt vapautensa viinan suhteen, ihan sama miten vähän tai paljon hän juo, jos juominen tai sen ajattelu piinaa ihmistä.
Piina on henkistä silloin kun sitoutuu olemaan haluamatta juoda.
"Haluan olla haluamatta, ja se tuntuu raskaalta"
Sitä on piina.
Ratkaisuna rajaton känni tai unohtaminen.

Kun ihminen paiskotaan vankilaan hän menettää fyysisen vapautensa. Eli kun ihmistä piinataan esimerkiksi toimintaympäristön niukkuudella ja jatkuvalla kyttäämisellä tai arvostelemisella hän menettää henkisen vapautensa. Tiedän vanhoja juoppoja jotka häpesivät joka aamu illan juomistaan, vannoivat uutta muutosta matkalla töihin, ja taas työpäivän jälkeen korkki aukesi - joskus kyynelten saattelemana. Useissa tapauksissa vankila kyllä katkaisi fyysiset mahdollisuudet ryypätä, mutta heti kun vapauduttiin, sama henkinen myllytys jatkui.
Taas juotiin, taas itkettiin.
Sitä on piina.

Pitäisi unohtaa. Tehdä jotain muuta.

Velipojan kanssa ihmeteltiin Sanna Marinin piinaajan tekemää valitusta saamastaan lähestymiskiellosta. Tekijä väitti että joku muu oli piinannut entistä pääministeriämme tämän asunnolla, eikä siis hän.
Kyseinen henkilö ei saa enää kulkea niillä seuduilla, siksi hän valitti. Piinaajan vapautta kuulemma riistetään.
Täytyy sanoa että eipä käy kateeksi Sanna Marinia. Piinaaja rajoittamassa hänen henkistä ja fyysistä vapauttaan.
Piina ja pahuus todella ovat sitä, kun joku täysin vieras rajoittaa ja pilaa muiden elämää ja suunnitelmia, sitten vielä esittää uhria.

Tämän päivän ihminen ei kestä edes lumisadetta olematta sen uhri, vaan yhteiskunnasta täytyy löytää se taho jota syyttää omien suunnitelmien pilaamisesta. Jos ihmisillä nyt oikeasti edes on mitään omia suunnitelmia.
Ei saisi jäädä osoittamaan toista ihmistä sormella että
"sinä, sinä olet se syypää minun kapeudelleni!"

Vaikka eipä henkisyyttä - sen laajuutta - juuri paljon missään edes tajuta.