Blogi - Velvollisuusetiikka

Velvollisuusetiikka eli deontologia on oppi velvollisuudesta, tai kuten veljeni sanoisi:
"minä se en ainakaan ollut"

Lauantaina (15.2.2025) filoryhmä siis käsittelee velvollisuusetiikkaa.

Velvollisuutta pidetään yleensä etiikan jalostuneimpana muotona. Ehkä siinä on hitunen ironiaa mukana. Miksi esimerkiksi puhua totta ihmiselle, joka haluaa olla meille vahingollinen? Mikä velvollisuus meillä itsellämme on lopulta totuuteen, vaikka vaadimmekin sitä muilta ja varsinkin yhteiskunnalta? Jalostuneempaa on olla epäilevä nimenomaan sille, millainen pyrkimys ihmisillä ylipäänsä on meidän ja asioidemme suhteen.

Velvollisuusetiikan ironia piilee sen voitonvarmuudessa.

Velvollisuus ja totuus ovat saman perheen kaksi lasta. Totuus on se kujeileva isoveli, hän oli täällä ensin, velvollisuus taas kaikesta kielivä pikkuveli. Yhteiskunta on se lapsistaan riitelevä someaddiktivanhempi, joka suosii enemmän sitä kumpi on milloinkin kuvauksellisempi.

Velvollisuus sai minut pohtimaan Immanuel Kantia ja hänen kategorista imperatiiviaan.
Imperatiivi on käskylause, mutta mitä on kategoria?
Yksinkertaistettuna kategoria on (filosofiassa) joukko todellisuuden olemuksia ja (matematiikassa) järjestelmä. Käytännössä kategoria on siis rationaalisesti eheää etenemistä, eikä siis kokemuspohjaista summittaista havaintoa eli huomiokykyä ja empiriaa (luovuutta)

Kiteytettynä kategorinen imperatiivi on oman moraalimme teoriaa, jossa me ja muut ollaan päämääriä itsessään. Teemme silloin vain sellaisia tekoja, jotka eivät alista muita pelkiksi välineiksi. Edes itseämme.

Eli jos suutun, en saisi velvollisuusetiikan mukaisesti toimia kokemuspohjaisesti, vaan sen järjen kautta, mikä minulle on suotu ja opetettu. Minun täytyisi ajatella suuttumukseni kohdetta - sitä millaista tuhoa suuttumukseni hänelle aiheuttaisi - ja suuttua vain järjen osoittamalla volyymilla.
Jos elän Pohjois-Koreassa ja suutun perheeni tappaneelle Kim Jong Unille, moraalini järkeilee olemaan hiljaa.
Olen se päämäärä, mihin minun järkeni on opetettu. Kim Jong Un on ylipomo. Hän tietää mikä on perheelleni oikein ja väärin. Olisi järjetöntä suuttua sellaiselle. Kuolisin jos suuttuisin.

Immanuel Kant haluaa moraalin pohjaavan järkeen ja järjestykseen, ja ihmisen olevan järkeilyn päämäärä. Siinä on samoja fiboja kuin Kristuksella:
"tehkää muille niin kuin toivoisitte teille tehtävän"
ja
"sapatti on ihmistä varten, eikä ihminen sapattia" 

Jeesus ja Kant haluaa, että ihminen nähdään päämääränä itsessään, eikä siis vain jonkun ulkopuolisen tyypin tai idean välineenä. Syntyy ristiriita:
"täytyykö ihmisen elää oman rationaalisen järkensä välineenä"?
Saanko suuttua ja ampua Kim Jong Unin koska hän ampui perheeni ilmatorjuntatykillä?
Tarkoitan, että jos elää Pohjois-Korean nälässä taistellen niukkuudesta, ja on järkevää olla niukkuutta ja sortoa lisäävän hallituksen käskyläinen (muuten kuolisi), niin miten tämä sama järki palvelisi juuri minua paremmin?
Minunhan pitäisi oppia uusi ja parempi järki. Sellainen joka palvelee asiaani laajemmin. Raivostua yhteiskunnalle ja olla luova. Nyhjäistä tyhjästä. Niillä eläimillisillä kyvyillä mitkä minuun on piilotettu. Ja vasta sitten toimia rationaalisesti. Tuhota uhka.

On naiivia luottaa muihin ilman näyttöä. Etenkin suuriin johtajiin. Mutta mitä jos nimenomaa Suuri Johtaja opettaa kaiken järjenkäytön, enkä osaa tai ymmärrä empiiristä - kokemuspohjaista - havaitsemista tarpeeksi hyvin?
Onko silloin omaan järkeen enää niin luottamista?
Vai onko järkeni edes omaa järkeäni ylipäänsä?
Kuka minussa puhuu, kun mietin maailman oikeutuksia? Minä, vai se mihin olen kasvanut?

Tätä naiiviutta Kant siis kategorisesti käskee. Olemaan oman (ja samalla muiden) järkeilyjen päämääriä sinänsä. Oppimaan moraalia järjellä. Kiinnittämään vähemmän huomiota henkilökohtaiseen ja havaintopohjaiseen - luovaan - puoleen. Siihen että maailma on täynnä murhaa ja petosta miltä pitää osata suojautua. Tukahduttamaan kaikkea eläimellisperäistä yksinkertaisuutta, joka on myös luovuutemme kirkkain lähde.

Kansankielellä ilmaistuna:
on varmasti järkevämpää kuntouttaa vanki kun mäiskiä sitä yhteiskuntakelpoiseksi. Molemmissa tapauksissa vanki kyllä oppii, mutta jälkimmäisessä seuraukset ovat yleensä kostonkierteet ja yhä raaemmaksi käypä maailma.
Mutta on olemassa myös psykopaattivankeja, joista ei voi enää mitenkään tulla yhteiskuntakelpoisia. Heillä ei ole esimerkiksi empatiaa. Taas kerran järjen ääni eli analyysi voittaisi. Pitäisi vain tunnistaa riskitapaukset ja pitää ne lukittuna hamaan loppuun.
Ongelmaksi jää maailma itsessään:
"miksi alistua muiden välineeksi, kun on järkevämpi tapella itsensä koko kansan haluamaksi päämääräksi?"
Syntyy ongelmia kuten Kim Jong Un, joka mielellään järkeilee oppositionsa psykopaateiksi, ja pamauttaa uhat sitten taivaantuuliin. Haltioitunut väkijoukko katselee vierestä (peloissaan) ja taputtaa käsiään.

Tätä voi kukin miettiä kun innostuu haukkumaan julkkiksia: "itehän ne on sinne someen ja telkkuun menny".
Monelle mikä tahansa riittää oikeutukseksi paskaan ja ala-arvoiseen - mitätöivään - käytökseen.