Blogi - Yhteys ihmiseen

Ihminen joka poimii taskustaan puhelimen ja tarkistaa viestit, etsii yhteyttä. Jokainen voi itse laskea kuinka monta kertaa päivässä katsoo viestit, ja siinä on sitten numero tuijoteltavaksi.

"Etsin yhteyttä ihmiseen keskimäärin viisitoista kertaa päivässä"

Nokkelampi vastaisi kysymykseen että katsoo puhelimesta paljon muutakin, ehkä uutisia ja näin, mutta lopulta ainakin "yhteiskunta" on sellainen abstraktio mitä myös yhteysmielessä tavoitellaan.
Oli miten oli, jokainen tietää itse miksi puhelimensa avaa.

Sosiologia pohtii sellaisia yhteiskunnan alueita jotka tarjoavat "yhteyttä",
ja psykologi sitten jo kyseleekin että miltä se yhteys tuntuu ja mitä se herättelee?
"Miltä tuntuu etsiä yhteyttä keskimäärin viisitoista kertaa päivässä puhelimesta"?

Ihminen voi olla yhteydessä yhteiskuntaan lukemalla tarinoita maailmasta, tai yhteydessä ihmiseen lähettämällä hänelle viestin. Samalle me asemoidumme johonkin: maailma on tuollainen, minä tällainen. Syntyy vertailua.

Neurologit tarinoivat siitä millaisia sähkökäyriä aivoista saa kun puhutaan yhteyden kokemuksesta. Innostus sähkökäyriin ja välittäjäaineisiin on johtanut siihen, että enää ei hoideta masennuksia tai muita abstrakteja juttuja - enää ei yritetä mennä ihmiseen - vaan yhä enemmän yritetään saada aivot toimimaan konemaisesti. Serotoniinit tasapainoon ja taas mennään. Näin niitä masennuksia kuritetaan. Konemainen ihminen onkin jo sitten niin rationaalinen että paukkuu. Älykäs prosessoija, jonka ainoa pahe on outo "yliajattelu", ja viisauskin jotakin sellaista että "älä vertaile".

Oikeasti kaikki kehämäinen on luovuuden (uutuuden) puutetta. Mikään ei silloin ravisuttele tai värisyttele kohti uutta.

Jokainen osaa vastata yhteyttä koskeviin kysymyksiin itse. Se on ikävä uutinen sellaisille rationalisteille, jotka haluaisivat rakentaa yleispätevän ja yleismallisen "hyvän elämän ajattelun" tai muun "pelastavan pillerin".
Yhteenvetona voisi sanoa, että rationalistit uskovat lopulliseen ratkaisuun, empiristit tietävät ettei sellaisia ole. Filosofia sijaitsee siinä välissä.

Yhteys ja siihen liittyvät odotukset tuntuvat erilaisilta eri päivinä. Homma on kokemuksellista - empiriaa. Jos et usko, keskity ja mittaa. Tee empiriaa, älä järkeile rationaalisesti, vaan totea itse.

Tänään luin erään firman suunnittelemasta älysormuksesta, joka ennakoi hiestä (?) tulevat uupumukset. Homma menee jotenkin niin, että kun alkaa näyttämään pahalta, sormus piippaa (?) ja paikalle rynnii pomot ja työterveys pohtimaan asiaa.
Mutta entä jos ylenpalttinen kyttäys ja mittaaminen stressaa? Saako silloin käyttää omaa älyä? Vai onko se jo menetetty?

Paras ehkäisy uupumisiin on heittää puhelimet ja kellot jorpakkoon. Työelämäkin voisi vaihteeksi keskittyä laadulliseen eikä määrälliseen tekemiseen. Annettaisiin ihmisten olla hyviä, eikä koneita. Uskon vakaasti, että hyvä ruoka hyvässä seurassa ilman ylimääräisiä aikamääreitä ja muita kyttääjiä - vaikka nyt parin tunnin liukuva työaikaan sisältyvä ruokatauko - olisi yhtä terapeuttisia ihmiselle kuin villi nautinnollinen seksi hyvän kumppanin kanssa. Molemmat myös ehkäisee ongelmia. Jos et usko, kokeile.

Mutta koska älysormus on älykäs, niin kai sen on oltava älykäs.

Epikurolaisuudessa järki nostetaan korkealle, mutta toisin kuin antiikiin aikoihin, tänään järki erotetaan yhä enemmän empiriasta eli kokemuksellisuudesta. En sitten tiedä millaista järkeä se on missä ihmisyys riisutaan, mutta nimenomaa rationalismissa painottuu deduktiivinen päättely, aksioomat ja premissit, eli loppu viimein matematiikka. Silloin järki luo kaavoja maailmasta, mutta nämäkään kaavat ja toistettavuudet eivät kuitenkaan vie pois kokemuksellisen elämän piinaa. Edelleen ihminen uupuu herkästi jos hän pelkästään pääpunaisena harrastaa mitäsattuu seksiä älysormus sormessaan, eikä saa yhteyttä kehenkään. Se on oikeastaan ihan sama katsooko hän puhelintaan vai ei. Jotakin on vialla. Ihminen puurtaa hamaan tappiin asti eikä koskaan löydä mitään syvällistä omasta itsestään. Tarinat jäävät kertomatta. On vain yhä tuskaisemmaksi käypä piina ja menetys.

On viisasta kysyä: mitä tarkoittaa yhteys kanssaihmiseen?
Vastausta sopii myös epäillä. Yhä uudestaan ja uudestaan.

Oltiin tänään lasten kanssa liikuntasalissa. Vielä on luovuus tallella. Pystyin lennosta kehittämään erilaisia pelejä ja muuta. Siinä syntyi taas yhdenmallista yhteyttä, perheen sisäistä henkeä.
Mutta on muunlaistakin yhteyttä olemassa. Esimerkiksi yhteys ystävään on erilainen kun yhteys romanttiseen kumppaniin.
On oikeastaan mielenkiintoista kysyä, voiko erilaiset "yhteyden tunteet" edes kilpailla keskenään?