Blogi - Ystävyydestä

Filosofi on kiinnostunut totuudesta. Filosofia pyrkii totuuteen, sanotaan, siinä sen viehätysvoima. Ainakin minun mielestäni. Ja totuus on enemmän kuin pelkkä "Marjatta tykkää Pasista" meininkiä.

Totuus on jotakin, mitä ei voi rikkomatta siirtää. Rikkumattomia totuuksia ei ole. Marjatta on Marjatta, päämäärä itsessään, ja Pasi on Pasi, myös päämäärä itsessään. He ovat kokonaisuuksia, oman totuutensa asiantuntijoita. Tykkäys heidät yhdistää, jos yhdistää. Tykkäys saa heidät toisiaan tutkimaan, jos saa. Olisi epäsymmetristä että vain Marjatta tutkisi Pasia, tai Pasi Marjattaa.

Marjatan ja Pasin suhdetta voi kuvailla ja sanoittaa eri tavoin. Esimerkiksi:
Marjatan ja Pasin tykkäys on outoa.
Nyt voit kirjoittaa pari sivua siitä mitä on outous, ja miten outoutta luodaan. Onko outous relatiivista eli suhteellista, vai onko outoudessa jotakin pysyvää? Onko outous katsojan silmissä, vai myös jotakin yhdessä todettua?
Onko outous kulttuurillista? 

Rakastuneen miehen ilme on outo.

Silti Marjatta on Marjatta, Pasi on Pasi - päämääriä molemmat. Outoine tykkäyksineen. Omine outoine käsityksineen.

Ennen kuin menen siihen mitä ystävyys on, kirjoitan siitä, mitä se ei ole: Ystävyys ei ole narsismia.
Narsisti on jotakin, joka on yksin isossakin porukassa. Narsisti ei ole koskaan tarpeeksi itselleen, eikä kukaan ole koskaan tarpeeksi narsistille.

Narsismissa mielenkiinto ja elämänvoima kohdistuu omaan itseen. Se on rajoittavaa henkistä tutkimusmatkaa, koska näköalat loppuvat lyhyen, mutta ovat sitäkin suureellisempia, tai vaihtoehtoisesti olemattomia.
Narsisti myös uskoo pystyvänsä siirtämään totuutensa kokonaisuudessaan muille. Ehkä kielellisesti, ehkä elein.
"Marjatta tykkää Pasista" on narsistille koko totuus, mitään siihen lisäämättä, mitään pois jättämättä, ei positiivista mielikuvituslisää, tai ei ainakaan muiden kertomaa positiivisuuslisää. Narsistin totuudessa piilee vain narsistin omat uskomukset, jotka usein liittyvät siihen, mitä narsisti itse itselleen tavoittelee.
Narsisti haluaa hyötyä muista. Narsisti on myös salaperäisen kateellinen muiden menestyksestä ja onnesta. Tuo kateus estää häntä saavuttamasta henkisiä tavoitteita.

Narsistille Marjatta tai Pasi ei kumpikaan ole päämäärä itsessään, vaan narsistin päämäärä on vain hän itse, ja hänen omat käsityksensä "tykkäyksistä" ja "outouksista". Se on narsistin rikkumaton totuus - fakta ja looginen lopputulema. Narsistin empatia ei riitä Marjattaan tai Pasiin asti.
Narsistin totuus on kaikki ja kaikkien totuus. Helposti siirrettävä tosiasia.

Narsistien kanssa on vaikea käydä filosofista keskustelua. Narsisti ei erota eri päämääriä. He eivät navigoi eri aaltopituuksilla, ja jos navigoivat, heidän päämääränsä ovat aina heissä itsessä.
Kaikki tiet vievät narsistiin. Narsisti syö valon.
Onnistuneena narsismi on sitä, että vain narsistin itsekeskeinen aaltopituus pitäisi löytää. Muiden aaltopituudet jääkööt pois narsistin taikapiiristä. Missä riudut, oi narsistini? Kas kun kukaan ei sinua tavoita. Ei ainakaan henkisellä tasolla.

Erimielisyys on narsistille kirosana, kun taas oma tulkinta pyhää. Jostain tällaisesta ovat myös ne veriset uskonsodat syntyneet. Hartaissa pyhäköissä saarnaavat narsistit onnistuvat hypnotisoimaan ison väen. Lopulta totuus valjastetaan vain sen oman porukan palvelukseen, yhdennäköiseksi, yhdessä ilmapiirissä luotuun faktaan, narsistin käskyvaltaan, ja sitten narsisti jo vetäytyykin pois rahvaan parista.
Narsistille muodostuu oma hovi - muiden yläpuolella oleva parempi väki.

Seuraavaksi kirjoitan epänarsistisesta ystävyydestä, jossa myös kaverit kiinnostaa, ja kaveristakin tehdään päämäärä.

Ystävyyteen kuuluu lähimmäisen rakkaus. Se on samalle aaltopituudelle kurottamista ja empatiaa, sanokoot Jari Sarasvuon rahastusyritykset mitä tahansa. Typerät sitaatit kuten: "ystävyys antaa sen mitä rakkaus lupaa, mutta ei pysty toimittamaan" voi heittää romukoppaan. Älä maksa kurssista tai muusta jotka opettavat ystävyydestä. Ystävyys opitaan, sitä ei varsinaisesti opeteta.
Et saa itse päättää onko joku sinulle ystävä vai ei. Ystävyys on aina vapaaehtoista. Se perustuu tasa-arvoisuuteen - symmetriaan. Eikä siis outoihin lupauksiin ja epäsymmetriaan.

Ystävyyttä ei tarvitse myöskään asettaa ihmisyyden prioriteettilistan kärkeen. Kaveriporukassa ei tarvita ulkoa määriteltyä arvohierarkiaa. Ystäviä voi kuvailla muillakin sanoilla kuin "tuo on paras, tuo on toiseksi paras, tuo on kolmanneksi paras".
Ystävä osuu kohdalle, jos osuu. Siksi matkaa täytyy tehdä rohkein mielin.

Ystävyyteen ei kuulu viettelykset. Toista ei tarvitse houkutella olemaan ystävä. Viettelykset ovat osa soidintanssia, flirttiä, ja kaikenlainen romantisoiminen on puolisoiden etupiirissä.
Kumppani on se, joka antaa sen, mitä viettelyksillään lupaa. Eikö vain?
Ystävää ei tarvitse flirtata luokseen. Mutta ei flirtti silti mitään kiellettyäkään ole. Flirtatakin saa, mutta ei ole pakko. Flirtti ei ole vaatimus ystävyydelle.

Flirttaaminen on kivaa, mutta siinä on riskinsä, koska flirtti asettaa ihmiset alttiiksi houkutuksille, eivätkä kaikki pysy housuissaan. Jotkut toimivat väärin, etenkin rajattomat narsistit, jotka määrittelevät oikean ja väärän pelkästään oman tunnelman ja järkeilyn kautta - eivätkä kanna vastuuta yhteisestä seurauksesta.
Ystävyyden ei siis tarvitse perustua mielikuvituksellisuuteen ja viettelyksiin - siis tunnelmaan. Ystävyys voi olla pelkistettyä. Pelkkää hengaamista. Joko hengailusta saa jotakin irti, tai sitten ei saa. Henkinen ihminen saa.
Henkinen ihminen kykenee olemaan toisen kanssa "valloittamatta" tätä.

Romantisointi on täysin unohtunutta puuhaa tässä aivokemioiden känkyräkielisessä maailmassa. Ehkä rakkauden paineet ovat siksi valuneet ystävyyteen - jonka pohjavire on siis symmetrinen.
Ystävyydeltä vaaditaan usein liikaa, ja näitä odotuksia ruokitaan ja markkinoidaan katteettomilla lupauksilla. Ja niitä odotuksia epätoivoiset runoilijat sitten kaiholla etsii todeksi.
Enää ei riitä että toinen vain on, toisen myös pitää olla tietynlainen.
Minä kerron: ystävä on jotakin, joka yrittää olla hylkäämättä ystäväänsä. Siinä ystävyyden idea pelkistettynä. "Yritän olla hylkäämättä sinua" tarkoittaa esimerkiksi sitä, että vaikka se puhelin tai oma ajatus viehättääkin niin pirusti, muistaa myös keskittyä toiseen. Ja kuunnella toista niin että jotain jää myös mieleen. Olla kohteliaan utelias. Tai ainakin yrittää olla - oman kyvyn mukaan.

Koenko olevani yksin, vai koenko jääväni yksin?
Ystävä voi olla erityisen mukava petturi (lue lipevä), joka puhuu kauniisti päin naamaa mutta rumasti seläntakana, tai ystävä voi olla hiton ärsyttävä (lue vaikea), joka kuitenkin auttaa hädän hetkellä.
Kummalle annat enemmän painoarvoa, lipevälle vai vaikealle?
Väärää vastausta ei ole.
Jonkun täytyy lipevääkin rakastaa, eikä toksisia maskuliineja sovi ainoastaan hylkiä.
Kumpaan siis nojaat ystävyydessä enemmän, laatuun vai luonteeseen? Eli punnitsetko ystävää mukavuusodotusten vai luotettavuusodotusten kautta?
Petytkö ennemmin sellaiseen ystävään, jonka mukavuus paljastuu kerta toisensa jälkeen lipevyydeksi, eli seläntakana paskanpuhumiseksi, vai sellaiseen, joka ei koskaa ole paikalla kun oikeasti tarvitset apua?
Pettymykset kielivät odotuksistamme, eikä siitä, millaisia muiden täytyisi kosmisesti olla. Muut ovat mitä ovat. Henkinen ihminen hahmottaa omat odotuksensa.
Tätä voi ajatella niin, että se ihminen, johon asetetaan kovat odotukset, on saavuttanut jotakin. Kukin kysykööt itseltään, mikä on tuon saavutuksen hinta? Onko tullut halvalla, vai onko turhan kallista? Mitä olen valmis mistäkin maksamaan?

Eri luontoiset ihmiset voivat ihan hyvin olla ystäviä keskenään. Lipevä juoruaja voi olla vaikean muuttoaputyypin kaveri. Ei maailma kaipaa "yhden näköistä ystävyyttä". Yksi on enemmän lipevä, toinen enemmän vaikea. Näin se elämässä menee. Ystävä on ystävä ystävälle omista paheistaan huolimatta. Henkinen ihminen tekee jotakin paheilleen. Hän yrittää olla parempi ystävä. Ei ehkä kiltimpi ystävä, mutta olemukseltaan henkisempi. Perillä omista odotuksistaan. Ja perillä mitä häneltä odotetaan.
Narsisti vaatii paljon, eikä anna juuri mitään - ainakaan henkisesti.

Narsistisessa ystävyydessä kaikenlainen kieroilu peitetään mielikuvituksella.
"Ystävyys antaa sen mitä rakkaus lupaa, mutta ei pysty toimittamaan" on lopultakin aika lipevä, vaikea, ja mitäänsanomaton lupaus. Mitä ihmettä siis ystävältä kannattaa nyt sitten odottaa? Täytyykö nostaa ystävyyden odotukset tappiin, ja luoda kaverihierarkia?
"Hän on paras, ken rakastaa minua eniten"? 

Oikeassa elämässä ystävä antaa sen mitä itse lupaa - jos antaa. Vähintään ystävä on avoin jos ei pysty pitämään lupaustaan. Salaperäisyydessä ja mystisyydessä tuskin mitään syviä ihmissuhteita syntyy. Mystisyydet kuuluvat narsismiin - mystisyys on varjo jonka sisälle paetaan totuutta.
Erehtyväisiä olemme kaikki, paitsi Paavi, ja aika monta kavereihinsa pettynyttä Paavia somessa näkee. Ehkä Sarasvuokin on Paavi.
Lue tämä huolella: ystävien suhteen saa olla erehtyväinen, mutta heitä ei parane erehdyttää. Siinä ystävyyden arvo lyhykäisyydessä.
On narsistista ensin erehdyttää ystävä, ja arvostaa häntä vasta sitten.
Viisaus on sitä, ettei riko omaa psyykettään kavereiden kanssa.

Rehellisyys kuuluu ystävyyteen, sanotaan. Mutta Sarasvuon kaltaisilla vanhoilla juopoilla on outo rehellisyyskäsitys. Ikään kuin rehellisyys olisi vain välitöntä ja suoraviivaista ilmaisua.
Miksei rehellisyys voisi perustua esimerkiksi pitkään harkintaan, kuten muukin itsetuntemus?
Mielestäni rehellisyys voi perustua sekä sisäiseen pyrkimykseen, mutta myös välittömyyteen - jotka ovat usein ristiriidassa keskenään. Totuudellisuudella ei ole rehellisyyden kannalta paljoakaan tekemistä. Totuus on mitä on. Totuudesta voi ammentaa juonittelua.
Mutta siis esimerkiksi Risto Rytin pyrkimys toisessa maailmansodassa oli toimia Suomen eduksi. Hänen natseille suunnatut Suomea pelastavat välittömät totuudet, myöhemmin valheet, olivat osoitus rehellisyydestä Suomen kansaa kohtaan. Se oli yhteisöllistä rehellisyyttä. Rytin juonittelu toimi Suomen kannalta paremmin kuin naiivi suhtautuminen Saksaan. Ryti olisi ollut Suomen kannalta typerys, jos hän olisi jatkanut Saksan kumartelua, ja auliisti paljastanut aikeensa.
Natsit pitivät Rytiä epärehellisenä miehenä - ihan syystä. Kyllähän siinä puuhassa kieroiltiinkin. Ja niin kieroili myös moni muu henkilö, joka ei halunnut ilmiantaa juutalaisia saksalaisten murhaajien käsiin.
Risto ei siis ollut Aatun ystävä, vain pelkkä bisneskumppani. Tai toveri, kuten Neuvostoliitossa asioita ilmaistiin. Risto oli Aatun toveri - kunnes hommat kääntyivät nurinpäin ja toveruus päättyi.
Hitler taas huumepäissään romantisoi kaikki ihmissuhteensa tappiin, asetti ihmisille mahdottomia odotuksia, ja nostipa vielä itsensä kaiken yläpuolelle. Hitler kävi kauppaa mahtavilla fantasioillaan, kuten jokainen rahasta motivoituva markkinoinnissa työskentelevä taiteilijapsykologi. Tällainen on hyvä pitää mielessä kun jakelee lupauksia, ja kun meille jaetaan lupauksia.
Olenko/oletko ystävä vai vihollinen? Vai kauppias? Vai toveri? Mitä ihmettä sinä ajat takaa? Mitä minusta haluat? Ystävän vai asiakkaan?

Jengi ajattelee usein ensin oman porukkansa kautta, sitten vasta muitten. Sellaisella rehellisyydellä mennään siis yleisesti. Ja korostuneemmin vielä bisnesmaailmassa ja kommunismissa.
Bisnesmaailma on rikastettujen toiveiden markkinointia. Se on samanlaisuuteen pyrkivää olemista - ikionnellistamista ja viihdytettyjä asiakkaita. 
Kommunismi taas on kaiken muun paitsi vastuun jakamista: komissaari käskee, toveri tekee - iso pomo ampuu halutessaan molemmat, iso iso pomo pitää listaa luotettavista ihmisistä. 
Tieteilijä menee sillä periaatteella, että ensin tieteilijän maine, sitten vasta avataan suu. Tieteessä tosiystävien puute korvataan terapialla - tieteellisellä menetelmällä. Tiedeyhteisö on koherenssiin pyrkimistä, ja epäkoherenttien hyljeksintää.

Narsisti on ystävyydessään rajaton, usein jopa siinä määrin, että ystävyys on vain se mitä hän itse siitä ajattelee. Ja kaikkihan ovat narsistin ystäviä. Totta kai. Näin narsisti sanoo. Narsistin lempeyteen on kuitenkin sisäänleivottuna korkeat vaatimukset muita ihmisiä kohtaan. Et sinä kelpaa narsistille ikinä. Et, vaikka kuinka yrität.

Ystävyyttä ei tarvitse romantisoida, rakkauden taas saa halutessaan romantisoida, ja usein se onkin jo valmiiksi romantisoitua. Kysymys kuuluu: omalla vai muiden mielikuvituksella?
Hormonit ainakin tekee tehtävänsä. Kai niillekin voi vähän antautua.
Ystävyys voi perustua ihan tavalliseen olemiseen ja tekemiseen ilman suuria maailmanpelastuksia.
Toisaalta en ymmärrä ihmisiä, jotka haluavat pelkästään köyhdyttää mielikuvia ystävyydestä tai rakkaudesta.