Kuoleman kaleeri kpl 1

Sen lyhyen hetken Jukka näki mitä kuoleman jälkeen oli. Se oli vain nopea kurkistus kuoleman taa, vilaus johonkin ihmiseltä kiellettyyn, näköala sielujen tanssiin. Siellä puhalsivat myrskyisät viimat puhtaan hohtavassa valossa. Näky oli kaunis ja harmoninen - ja niin sen pitikin olla. Sinne Jukka tahtoi jäädä.

Sitten hänet revittiin takaisin. Ei mihinkään outoon välitilaan, kuten piinatuista räyhähengistä sanotaan, eikä missään nimessä elävien kirjoihin, sellainen ei ole mahdollista, vaan takaisin samaan maailmaan mistä lähtikin. Jukasta tuli aave elävien valtakuntaan.
Siinä hän nyt leijaili ja katseli omaa kuollutta ruumistaan.

Kuolema oli sittenkin yllätys. Yleensä se hiipii hitaasti ja varmasti - siitä varoitellaan koko elämä - ja sen ympärillä käydään kauppaa jotta elämästä tulisi sittenkin pitempää ja parempaa.
Jo pienenä lapsena Jukkaa varoiteltiin elämisen vaaroista, ja etenkin vääristä valinnoista - itseasiassa hänen valintojensa merkitystä korostettiin niin paljon, ettei Jukka oikein tajunnut mitkä jutut edes olivat hänen käsissään, ja niin Jukka luuli itse olevansa vastuussa kaikesta häneen kohdistuneesta vääryydestä ja epäonnesta. Tai mikä pahempaa; Jukka luuli olevansa vääryys ja epäonni. Vaaraksi itselleen.

Pastorit varoittelivat synnin polusta, iltapäivälehdet varoittelivat ihmisluonteen pohjimmaisesta häpeällisyydestä ja ahneudesta, poliisit varoittelivat lainrikkomisesta, ja opettajat varoittelivat huonoista arvosanoista.
Jukka sai varoa paljon asioita tullakseen hyväksi ihmiseksi.

Jukka siis oppi varovaiseksi, ja kun hän kerran erehdyksissään luki psykologiankirjaa, hän luuli olevansa persoonaltaan varovainen.
Varovainen persoonallisuus oli uunituore, Yhdysvalloista peräisin oleva persoonallisuuden muoto, jonka mukaan henkilö itse rakensi identiteettinsä korostuneen varovaiseksi suojautuakseen maallisilta uhilta. Sitä kutsuttiin myös mielen defenssin vääristymäksi. Ja koska psykologian kirja kutsui sitä mielen defenssin vääristymäksi, myös oppineet kutsuivat sitä mielen defenssin vääristymäksi. Myös Jukka.
Tähän varovaiseen persoonallisuuteensa Jukka söi masennuslääkkeitä, jotka eivät oikein toimineet.

Oli ironista, että kun kuolema lopulta koitti, se tapahtui suojatiellä, kännisen papin yliajamana samalla kun tämä sai poskihoitoa nuorelta opettajattarelta. Jukka itse oli tullut kaupasta ostamasta halpaa säilykehernekeittoa säästääkseen rahaa osakkeisiin. Hän oli päätellyt, että vauraus veisi hänet pois masennuskierteistä.

Ja niin kuoli kolmekymppinen Jukka.

Jukka ei tiennyt mitä hän enää oli. Jonkinlaista usvaa kai. Keho oli kadonnut, sen tiesi sanomattakin, mutta mielen jäänteen, ajatuksen voima - henki - oli jotenkin jäänyt kiinni johonkin.
Jukka tunsi minuutensa rippeet. Jokin tarkkaili jotakin, sillä oli uusi muoto, eli hänen oli pakko olla täällä, Jukka oli täällä, aika ja paikka olivat edelleen täällä, mutta mikä ja missä?
Hänen ruumiinsa makasi verissään ja kuolleena. Pää, joka vielä hetki sitten oli välttänyt viinaa ja hurmosta keinolla millä hyvänsä, oli nyt pamautettu kerralla mäsäksi. Ei siitä olisi iloa enää kenellekään. Paitsi madoille ja hautausurakoitsijalle.

Jukka tuijotti itseään, omaa usvaista haamuolentoaan, läpinäkyvää viimaista hahmoaan, ja oli pettynyt. Hukkaan meni kaikki ne kieltäytymiset. Ja minkä määrän tahdonvoimaa hän käyttikään siihen, että ylipäänsä piti itsensä kurissa.

Ihmiset ympärillä olivat paniikissa. Hänen ruumistaan räpsittiin kuvia, ehkä muistoksi, ehkä kavereille jaettavaksi, kuka mistäkin syystä. Se oli elävien ihmisten ilonpitoa. Väki katseli, tutki, oli ihmeissään ja kauhisteli toinen toistaan. Osa oli huolissaan, ja osa toimi rationaalisesti saadakseen tilanteen puretuksi.

Jukka katsoi välillä ruumistaan, välillä usvaisia kummitusraajojaan. Hän vilkuili väkijoukon yli. Nyt hän tajusi, että oli oikeastaan ihan sama onko sitä järkevän rationaalinen, vai tunteellisen huolestunut - silti on ihminen. Että kaikki tuo käytös kuului ihmisyyteen. Ja että ihmisiä kuolee milloin mistäkin syystä. Se nyt vain on niin. Näky avarsi mieltä. Ihmiset ovat erilaisia. Tällaista oli tajuta jotakin aidosti. Enää ei tarvinnut arvottaa yhtä inhimillistä piirrettä yli toisen. Huoli oli yhtä inhimillinen osa elämöö kuin kaikki rationaalinen toimintakin. Sitten joku otti lähikuvan Jukan murskaantuneesta päästä.

Hetkessä Jukka käsitti miten paljon huolen herättemisellä pystyikin saamaan huomiota ja rahaa. Huoli myy, se synnyttää puutetta ja kysyntää. Huolestunut ihminen on valmis rationaaliseen toimintaan ja toisin päin. Huoli herättää valtatyhjiön. Kun on huolta, tarvitaan myös joku ratkaisemaan huolen. Mieluiten joku rationaalinen. Sellaista oli fyysinen elämä. Huolta ja huolen ratkaisijaa. Usein täysin turhaa huolta, vielä useammin täysin turhaa huolen ratkaisijaa 

Huoleen ja järkevyyteen molempiin liittyi myös syvällisempi elementti: se sai ihmisen tuntemaan olonsa eläväksi ja tärkeäksi. Ikään kuin hänet olisi kutsuttu mukaan johonkin yhteiseen suureen juhlaan. Kun ihmisellä oli huoli tai järkevä tehtävä, tai valokuva murskatusta päästä, hän sai muodon. Hänestä tuli jotakin. Ihminen ei ole enää tylsä ja näkymätön, vaan hän on jotakin aitoa ja todellista. Ehkä järjellä ja huolella on omat biologiset ja evoluutiolliset tarkoitusperänsä, kuka tietää, mutta ilmeisen huonosti se ennusti tai ratkaisi asioita. Ihmisiä nimittäin kuoli riippumatta siitä, oliko hän tunnollinen vai huoleton. Halusi tai ei. Huolesta oli tullut lähinnä bisnestä.
Näytti siltä, että ajatus kuolemattomuudesta vain lisäsi showintoilua ja sotki kaikkea aitoa ilonpitoa.

Lopulta paikalle tuli poliisi, joka pyysi väkeä hajaantumaan. Sitten hän räpsi valokuvia ruumista. Muutaman omalla kamerallaan.

Jukan ruumis vietiin pois eikä Jukka tiennyt mitä tehdä. Miksi hän edes jäi henkiin, tai siis henkiolennoksi? Mitä henkiolentojen pitäisi täällä tehdä? Käydä katsomassa perhettä? Kummitella?
Ei kai.

Jukan isä oli muistisairas ja äiti lähinnä ompeli. Mitä heitä kummittelemaan. Se olisi turha reissu. Vanhemmat saisivat pian kuulla poikansa kuolleen, vaikka ei Jukkaa haittaisi vaikka äidille ei kerrottaisikaan. Säästyisipä surulta. Isä tuskin ymmärtäisi tilannetta.

Jukka alkoi miettiä miksi hän ei päässyt siihen paikkaan jonka vilaukselta jo näki. Siihen kauniiseen paikkaan. Harmoniseen sielujen myrskyyn, tai mitä ikinä se olikaan. Siellä oli hyvä olla.
Hänen ruumiinsa oli poissa, eikä hän tuntenut sen tarpeita. Joitain kyllä, mutta paljon laimeammin. Nälkä ja jano olivat ainakin kadonneet. Toisaalta hän ei koskaan osannut edes nauttia niistä kunnolla, joten mitä hän niistäkään tiesi. Pieni krooninen kiireen oli kuitenkin jäänyt. Mistäköhän tärkeästä sekin oli peruja.
Jotain pitäisi tehdä, mutta mitä?

Jukalla ei ollut enää tyttöystävää jolle kummitella. Hänet oli jätetty. Hän ei oikein ymmärtänyt ihmissuhteita. Nuori nainen olisi halunnut enemmän, hän olisi halunnut Jukan olevan jännittävämpi tyyppi, mutta Jukka ratkaisi ongelmat vakuuttamalla, että näin oli kaikkein järkevintä. Sellainen ei toiminut, ja niin Jukka jäi yksin. Nyt tuo nuorikko harrasti villiä seksiä jossain, samalla kuin Jukan ruumista kuskattiin kylmäkaappiin.
"Sinne meni nekin ilot" Jukka kirosi nähdessään ruumisauton poistuvan.

Lopulta Jukka päätyi leijailemaan päämäärättömästi ympäri kaupunkia.

Jukka kuului siihen ihmisluonteeseen, jolle piti antaa käskyjä. Jonkun piti kertoa hänelle mitä piti tehdä. Hänet piti aina vakuuttaa asioiden todellisesta tilasta tai niiden oikeutuksesta. Omia ajatuksia tai yhteenvetoja hänellä ei liiemmin ollut. Tuskin oikeaa tilannetajuakaan. Hän ei tehnyt havaintoja ympäristöstään, hyvä jos oli läsnä edes siinä missä oli. Yleensä hän vain odotti että joku muu kertoisi asiat, sitten hän voisi kättään heiluttaen hyväksyä tai hylätä ne. Yleensä hylätä.
Ja tässä hän nyt leijui. Vailla päämäärää. Kuolleena. Ei enää nälkää, ei janoa. Ei paljon minkäänlaisia haluja. Eikä se tuntunut vapaudelta. Ei se tuntunut oikeastaan miltään. Jos hän eläessään yrittikin välttää kuolemaa, tämä vasta olikin elämän puutetta. Ehkä tämä oli jonkinlainen helvetti mihin elämänsä hukanneet laitetaan. Jukka mietti asiaa hetken vakavasti. Mutta miksi rangaista jotakin, joka on jo rankaisunsa saanut. Millainen Jumala tekisi niin. Jukka ei osannut vastata.
Mutta eipä siitä elämänpuutteesta mitään palkintojakaan tainnut herua.

Sitten kuului ääni. Se tuli kaukaa rannalta. Ääni oli taajuudeltaan erilainen kun muu ympäröivä meteli. Kukaan elävä ei näyttänyt sitä kuulevan. Jukka yritti nähdä mistä se tuli. Huutaja oli henkiolento. Samanlainen kuin hän itse. Luultavasti kuollut. Mutta jotakin erilaista hänessä oli. Hahmo oli selväpiirteisempi. Paljon kirkkaampi. Jotenkin elävämpi kuolleeksi. Ja sillä näytti olevan jonkinlainen tehtävä, jokin tavoite, selvä päämäärä. Henkiolento ei vaeltanut ilman suuntaa, hän pysyi paikallaan. Hän yritti jotakin. Se yritti keskustella jonkun kanssa.

Jukka leijaili lähemmäs ja näki kaksi hahmoa, toisen kirkkaan ja selväpiirteisemmän, toisen harmaan ja usvaisemman. Kirkkaampi puhui harmaalle, joka tuskin vastasi mitään. Se lähinnä tuijotti apaattisesti eteensä.

"Noniin. Lähdetäänpäs sitten" kirkas patisti, mutta harmaa ei vastannut.
"Et voi jäädä tänne ikuisesti. Mennään"
Mitään ei tapahtunut.

Jukka meni lähemmäksi ja huomasi harmaan tuijottavan merelle. Rannalle oli huuhtoutunut ruumis. Samalla kirkkaampi näki Jukan saapuvan ja vilkaisi tätä kuin ohimennen.

"Oletko uusi?" Kirkas kysyi Jukalta. Nyt Jukka näki tämän kasvot. Ne olivat teräväpiirteiset ja elinvoimaiset. Tai ainakin elinvoimaisemmat kuin viereisen, lähes näkymättömän harmaan kasvot. Jukka ei vastannut mitään.
"Olisitko ystävällinen ja auttaisit minua?" Kirkas kysyi virkamiehen varmuudella.
"Tämä tässä on haihtumassa pois. Auta."
Jukka mietti hetken.
"Mitä voin tehdä?" hän kysyi
"Yritetään saada se muualle. Tuolla on hänen ruumiinsa. Hän ei osaa jättää sitä."

Kirkas olento hehkui vakavaa elämänmyönteisyyttä, iloa ja voimaa. Siinä oli jotakin enkelimäisen kaunista ja lujaa, jotakin, jonka läsnäolo teki hyvää. Hohteesta huolimatta sillä ei tuntunut olevan vaikutusta harmaaseen, joka vain tuijotti murheelliseti eteensä.
Jukka yritti koskettaa harmaata, mutta turhaan. Jokainen kosketus sujahti vain läpikuultavan usvan läpi.
"Lopeta!" kirkas hahmo säikähti "Ei saa kosketta"
"Anteeksi. En tunne sääntöjä" Jukka vastasi.
Hetkessä harmaa haaleni entisestään. Se oli jo melkein kadonnut, kun kirkas leijui tämän ruumiin väliin peitoksi.
"Yritä puhua sille" Kirkas komensi. "Sano jotain. Laula vaikka"
"En minä osaa laulaa" Jukka pudisteli päätään.
"En minä osaa mitään"

Sitten Jukka näki jotakin tuttua. Harmaan kasvonpiirteissä oli jotakin jonka hän muisti. Jotakin minkä hän tiesi jo ennestään. Hän ei vain muistanut mitä se oli. Jotakin etäistä. Sitten välähti. Aavehan oli lähikaupan alakuloinen myyjätär, Liisa. Kasvonpiirteet olivat epäselvät, mutta tunnistettavat.

"Liisa, oletko se sinä?" Jukka kysyi.
Haalea otus kirkastui hiukan, mutta ei vastannut mitään.
"Olet. Sinä olet Liisa. Tiedän sen" Jukka innostui.
Harmaa kääntyi ja katsoi kysyvästi Jukkaa.
Se yritti kohdistaa katsettaan kuin yhteyttä etsien, ensin harhaillen, sitten jotakin löytäen.
Harmaan kasvonpiirteistä tuli hetkessä vähän terävämmät. Hän alkoi hiljalleen näyttää samalta kuin eläessään, eli alakuloisen pettyneeltä.
"Näytät surkealta" Jukka totesi Liisalle nähdessään hänet tarkemmin.
"Näkisitpä itsesi" Liisa vastasi ilkikurisesti.
Jukka säikähti. Samalla hän tajusi ettei ollut vielä nähnyt itseään aaveena.
"Miltä minä sitten näytän?" Jukka yritti
Liisa ei vastannut mitään, mutta hän kirkastui enemmän.
"Nyt lähdetään täältä" Kirkas sanoi. "Olen Gabriel".

Pian selvisi ettei Gabriel ollut mikään tavallinen henkiolento. Nimestään huolimatta hän oli nainen. Hänen koko nimensä oli Gabriella, mutta häntä kutsuttiin Gabrieliksi, Jumalan arkkienkelin mukaan. Lempinimi tuli siitä, että hän auttoi uusia kuolleita sopeutumaan tuonpuoleiseen. Tai siis tämänpuoleiseen, kuten aaveet sitä kutsuivat.

Ilmeni, että kuoleman jälkeen oli tiettyjä uudenlaisia sääntöjä ja lainalaisuuksia, sellaisia mitä ei äkkiseltään tajuaisi.  Ensinnäkään kukaan ei tiennyt minne aaveet katosivat kun ne haihtuivat pois. Ei edes Gabriel. Katoamisia sattui yhtenään, eikä kukaan palannut kertomaan mitä sen jälkeen oli. Jotkut katosivat heti, toiset jäivät haamuilemaan tuhansiksi vuosiksi. Oli vaikea ennustaa kuka jäisi ja kuinka pitkäksi aikaa.
Gabriel toimi eräänlaisena kätilönä - hän auttoi uusia tulokkaita selviytymään kuoleman ensiaskelista hengissä.
Vanhan perimätiedon mukaan niin kauan kuin henkilön nimi sanottiin ääneen, myös hänen hahmonsa pysyi voimissaan. Tämä ei tosin pätenyt Gabrieliin. Häntä oltiin jo pitkään kutsuttu pelkäksi Gabrieliksi, ja vain harvat edes puhuivat hänelle. Silti hän näytti olevan enemmän voimissaan kuin monet muut.
Toinen kuoleman jälkeinen fakta oli, että kuoleman jälkeinen tuonpuoleinen, eli siis se paikka mihin haamut lopulta katosivat, siitä ei tiedetty mitään. Ei kerta kaikkiaan mitään. Ja kaikenlainen todellisuuden tutkiminen oli vielä vaikeampaa kuin elävien maailmassa, koska mitään fyysisen todellisuuden mittareita ei ollut. Jos ne nyt ikinä mitään merkkasikaan. Kaikki oli vain yhtä henkeä ja energiaa.

Jotkut sanoivat ettei haamukuoleman jälkeen ollut enää mitään. Siksi he yrittivät korvata edellisen pieleen menneen elämänsä kummittelemalla ja tekemällä kaikkea rivoa. Toiset uskoivat jonkinlaiseen sielunvaellukseen, että sielulla olisi olemassa jokin tietty tehtävä - bismeskielellä missio - tiedonhankinta tai jokin muu projekti, mihin aaveen olisi tarkoitettu osallistuvan. Itseasiassa tällaiset aaveet olivat muodostaneet kokonaisia omia kirkkokuntiakin, mutta mitään varmuutta ajatusten kantavuudesta ei ollut. Jotkut harvat - kuten Jukka - väittivät nähneensä kauniin paikan ennen haamuksi tuloaan, ja että sinne olisi mielellään jäänytkin. Heitä ei yleensä uskottu. Yhteistä näillä kaikilla tarinoilla oli se, että mitään oikeaa vastausta ei ollut saatavilla. Oli vain unenomaista spekulaatiota.

Kolmas mikä pisti väistämättä silmään, oli paikalliset luonnonlait. Ne tuntuivat olevan erillään totutuista fysiikanlaeista. Eikä nyt puhuttu haamujen leijumisista tai muusta itsestäänselvästä fysiikasta, vaan yksityiskohdista yleensä. Esimerkiksi Gabriel oli vanha henki, hän oli jo ennen kuolemaansa toiminut nunnaluostarin johtajattarena, ja hänen luontoyhteytensä oli aina ollut syvä ja lämmin. Hän tunsi linnunlaulunkin kuin oman nimensä kutsunsa. Se oli hänelle pyyntö yhteiseen elonjuhlaan. Ja jos Jukka sanoikin Liisan nimen ääneen, niin siinä piti olla jotakin sellaista minkä Liisa myös tunnisti omakseen. Pelkkä nimi ei riittänyt, sen perimätieto hyvin ymmärsi, vaan ihmisen piti myös tunnistaa itsensä nimestä. Aaveen piti tunnistaa itsensä, muuten hän katosi.

Fyysisten mittarien puute teki maailmankaikkeuden tutkimisesta outoa. Ei ollut nälkää, ei janoa, eikä muitakaan eläimellisiä haluja. Moraalikoodisto oli täysin toisenlainen, koska ei ollut mitään tarpeita tai tuhoavia haluja millä syyttää muita paheista. Monen oli vaikea tunnistaa itseään, kun ei ollut hyvää tai pahaa toinen toistaan erottamaan. Oli vain haamuolentoja, kirkkaita ja haaleita, voimissaan ja katoamassa, omia kirkkokuntiaan rakentamassa. Vaikka ihmisen henki oli vihdoinkin näkyvillä, silti sama kysymys riivasi yhä: miksi olemme täällä? Miksi minä? Ja mitä minä olen?

Tämä fyysisestä piinasta vapaana oleminen vei henkimaailmallisen ajattelun ihan toiselle tasolle.
Mitä ihmettä täällä sitten tekisin, kun mikään ei enää piinaa, eikä mitään huvita tehdä? Kysymys paljasti sen, että ainakin uteliaisuus oli vielä matkassa mukana. Mutta kuinka kauan, kun kaikki oli vain yhtä samaa harmaata?

Katoamiset eli aavekuolemat olivat keskeisin asia mikä piti aaveet hengissä. Koska ei ollut mitään varmuutta tulevasta, sitä vain yritti olla olemassa - ihan sama miten. Katoamisesta tuskin jää mainittavaa muistoa. Moni aave kuuluikin johonkin kirkkokuntaan ihan vain siksi, että olisi edes jotakin mistä hänet voisi tunnistaa - ettei hän joutuisi ikuiseen kadotukseen. Ja aavepapit tietysti saarnasivat ikuisesta kadotuksesta ja muusta sielujen hyveellisestä missiosta.

"Täällä meistä on jäljellä vain eletyn elämän henki" Gabriel sanoi kolmikon leijuessa pois rannalta.
"Täällä ei ole mahdollista hyvään tai pahaan" hän jatkoi.
"On vain henki, niin kauan kuin sen omaksesi tunnistat"