Kuoleman kaleeri kpl 2

Gabriel häipyi eikä enää palannut. Jukka ja Liisa jäivät kahdestaan tietämättä mitä tehdä. Ja mitäpä sitä voisi. Kun syntyi kuolleeksi, sitä vain täytyy pärjätä omillaan.
Molempien onneksi Gabriel oli antanut tiettyjä tietoja jotka auttoivat heitä selviytymään tämänpuoleisessa. Kyse oli pohjimmiltaan siitä halusiko pysyä olemassa vai ei. Tai paremminkin: viitsinkö yrittää löytää itseni yhä uudestaan ja uudestaan vai en.
Gabriel itse ei halunnut vaikuttaa muiden tekemiin henkilökohtaisiin päätöksiin. Ei ollut hänen tehtävänsä päättää halusiko kuolleet elää vai eivät. Hän ajatteli asian niin, että toki jokin tiedollinen ymmärrys täytyy asioista antaa että kukin pääsee alkuun, mutta loput on kiinni elämästä itsestään - tai siis kuolemasta - eli siitä mitä kukin tunnistaa itsekseen ja elämäkseen.

Jukalla ei koskaan ollut suuria intohimoja elämää kohtaan. Hän ei halunnut mitään. Oma piinakin oli jo niin tuttua, että hän koki sen kodikkaaksi olotilaksi. Se sama piirre säilyi myös haamuna. Hän oli kalpea ja laiska haamu. Häneltä puuttui kaikenlainen harhailuvietti. Tarvittaisiib luova jysäys, vimma tai jokin muu pakkomielle, että hän pääsisi eroon tuttuudesta, toisin sanoen piinasta. Mutta Liisa oli toista maata. Tosin ei hänelläkään mitään intohimoja ollut - ainakaan eläessään - nuoruus oli vietetty kaupan kassalla ja varsinainen elämä päättyi keski-iän alettua, mutta hän oli tarvinnut tietynlaista paloa että kykeni lopulta itsemurhaan. Liisa siis vartavasten halusi kuolla, lopettaa piinansa, eikä pelkästään lopettaa elämäänsä. Ja nyt kun Liisa oli kuollut, hän oli tavallaan saanut sen mitä halusi. Kuolema oli ollut yksi toteutettu toive, mikä tarkemman harkinnan jälkeen olisi voinut kyllä jättää tekemättä, mutta tässä hän edelleen oli. Piinoineen kaikkineen. Tehty mikä tehty. Turha katua. Eihän kukaan kerro vauvallekaan millaista elämä on. Jokaisen on tehtävä läksynsä itse. Nähdä missä on, ja mitä on.
Liisasta tuli nopeasti päättäväinen aave: tätä kuolemaa hän ei hukkaisi vellomalla turhuuksissa.

Päivä eteni iltaan ja samalla Liisan uteliaisuus vain kasvoi. Se oli ensimmäinen kerta vuosiin kun hän oli aidosti kiinnostunut mitä ympärillä tapahtui. Ennen kaikki oli ollut riippuvaista kaikenmaailman ruumiintiloissa ja muusta moraalisesta - piti varota tuottamasta pahaa toisten ruumille ja hengelle - mutta nyt olisi jäljellä vain hengen vapautta, hän voisi vihdoinkin liitää täysin vapaana ja ihmetellä millaista se ihmisten elämä ihan oikeasti on. Siis kaiken sen teatterin ja julkisen puheen takana. Mitä ihmiset ihan oikeasti ajattelivat elämästään ja toisistaan.
Liisa oli varma, että elämä oli paljon muutakin kun tykypäivän äänimaljajooga ja pakonomaista rentoutumista turhan työpäivän jälkeen, ja että jos jonkinlaista valaistumista jossain päin maailmaa oli, niin se kohdataan ennemmin intohimojen eksyttämä kuin väkisin rauhoittumalla.
Liisa ei oikeastaan tiennyt mistä nämä ajatukset tulivat hänen mieleensä - ne vain tulivat. Ja hetkessä hän kirkastui entisestään.

Ensimmäiseksi kaksikko päätti liitää läpi kaikki tuttunsa ja puolituttunsa. He halusivat nähdä millaista elämää nämä viettivät. Nyt siihen oli tilaisuus. Matkalle he törmäsivät muihin aaveisiin ja tajusivat, että kuolemahan on itseasiassa täynnä kuolleita, osa enemmän kirkkaita aaveita, toiset harmaampia ja melkein olemattomia. Kirkkaampi väki kulki yleensä isommissa porukoissa, kun taas yksittäistapaukset olivat useammin harmaan kalpeita ja katoavaisia. Jukka säikähti miten alistuneelta haamukin voi näyttää. Vastaan tuli tapauksia joilla ei ollut mitään omia piirteitä.
Kaukaa Jukka huomasi, että eräs kirkas ryhmä pysähtyi toisen hiljaisemman väen viereen jakamaan tietoja. Ne olivat kuitenkin liian kaukana kuuloetäisyydeltä, tai miten nyt aaveet toisensa havaitsikin.
Jukka ja Liisa jatkoivat päätorille, mikä oli sekin kuollut paikka. Muutama yksittäinen harmaantunut aave siellä täällä. Niihin oli vaikea saada mitään yhteyttä. Epäselviä outoja tapauksia. Kaikki kirkkaat olivat muualla.

Sitten he päätyivät Liisan työkaverin asunnolle. Se oli ensimmäinen tuttu matkan varrelta. Nainen vain istui sängyllä selaten puhelintaan. Hän katseli hypnoottisesti kaikenlaisia vastaantulevia videoita eikä paljastanut elettäkään. Hän oli kuin zombi - piirteetön ihminen. Liisa leijui naisen läpi ja katsoi saisiko tähän vähän liikettä, mutta heti kun hän hiukankin kosketti naista, hänen oma kirkkautensa laimeni ja kasvonpiirteet alkoivat kadota. Liisan omat ajatukset sekoittuivat työkaverin ajatuksiin ja hetken kumpikaan ei tiennyt mikä itseen meni. Liisa tunsi kaikenlaista sekavaa tajunnanvirtaa, kuten että pitäisi tehdä sitä ja pitäisi tehdä tätä, mutta hän ei saanut kiinni mitä lopulta pitäisi tehdä. Sama juttu työkaverilla. Hänenkin ajatukset alkoivat liitää yhä enemmän ristiriitaisella ja hapuilevalla tavalla, ja hänestä tuli yhä enemmän itsetuhoinen. Hetken hänen huomikykynsä ei tehnyt mitään tolkkua, jos se oli ikinä tehnytkään.

Liisa irrottautui naisesta ja leijaili keittiöön. Jukka oli vastassa. Pöydällä seisoi iso rivi erilaisia lääkepurkkkeja. Muutamassa oli rauhoittavia pillereitä, muissa masennuslääkkeitä. Kaikki purkit oltiin avattu. Naisen talo oli sotkuinen ja täynnä tavaraa. Pöydällä lojui nurinpäin kirja, jossa korostettiin ein sanomisen tärkeyttä.
"Opettele sanomaan ei" oli kirjoittaja julistanut takakanteen. Pitäisi osata sanoa ei, olla kielteinen, ja kun osaa olla kielteinen, voi valikoida mitä ottaa vastaan. Näin kirjan sisältöä kuvailtiin.
Naisen talo täyttyi aletuotteilla, hyvän ihmisen ruokavaliolla ja lääketieteen tuoreimmilla pillereillä. Vain naisen masennus oli jotakin niin abstraktia ja selittämätöntä, ettei kukaan viitsinyt siihen kajota. Hyvästä ruokavaliosta paasattiin kyllä paljon, hyvästä elämästä ei mitään. Eikä kukaan edes yrittänyt. Sellaisesta oli tullut vaarallista ja paheksuttua puuhaa, jota sai tehdä vain kalliit koulutetut ammattilaiset. Ihmisille oli tarjolla lähinnä kaavoja ja reseptejä. Edes puoli vuotta sitten ollut mieskumppani ei rohjennut koskea naisen masennukseen, ja lopulta nainen olikin naistenlehden innoittamana jättänyt tämän miehen "toksisten piirteidensä" takia. Nainen oli siis uskaltanut sanoa ei, ja nautti nyt oman mielensä tuotteista ihan yksin.
"Tutkimatta teloitellu" mieskumppani totesi tyylikkäästi, ja lähti sen enempää taistelematta. Mies ei ollut runoilija, eikä varsinkaan taistelija. Oikeastaan hän oli tyypillinen mitäsattuu-kaveri, joka ei asioista syvällisiä ajatellut.

Liisa yritti vielä kerran koskea entiseen työtoveriinsa, mutta kuolleen kosketus on turha. Jälleen heidän ajatuksensa vain kietoutuivat solmuun ja Liisa kadotti omaa kirkkauttaan. Ei siis kannattanut.
Jukka komensi Liisaa irtautumaan ja tämä onneksi kuunteli. Pian he jättivät talon taakse kaikkine sen maallisine vaivoineen.