Kuoleman kaleeri kpl 3

Liisa ja Jukka ponnahtivat taivaalle. He liisivät, leijailivat, syöksyivät ja muuten vain temppuilivat. Lysti alkoi kuitenkin nopeasti kyllästyttää, koska ilman kehon hurmosta eri korkeudet tarjosivat lähinnä vain erilaisia perspektiivin muutoksia. Oli ihan sama näitkö maailmaa avaruudesta vai maanpinnalta käsin - kuolema oli kuolema - radikaalein mahdollinen muutos mitä voi tapahtua. Tarvittiin siis keho, joka hahmottaisi korkean ja matalan.

He päätyivät katselemaan erään motivaatiopuhujan keikkaa, mutta siitä ei tullut mitään. Saarnaaja puhui rakkaudesta ja hyvästä hengestä lähes intohimoiseen sävyyn. Elävät innostuivat, mutta kuollut tunsi tutun piinan: jos ei tunnista itseään, sitä ei vain tunnista. Ihan sama puhuttiinko rakkaudesta vai mistä.

Jukka alkoi hiljalleen kadota, ja Liisalla oli kova työ saada hänet taas kirkastumaan. Ensin Liisa maanitteli häntä puhumalla kaikenlaista söpöä, mutta se ei toiminut. Sitten hän alkoi puhumaan omasta seksielämästään - eli siitä mitä ei juuri koskaan ollut - ja Jukka syttyi jälleen. Hän tunnisti itsensä. Hänkään ei ollut eläessään mikään seksipeto. Jukka alkoi kirkastumaan, ja niin he ponnahtivat kohti taivasta pois motivaatiopuhujan keikalta.

Yötaivaalla parivaljakko törmäili kirkkaisiin aaveisiin, jotka vaelsivat siellä täällä päivystäen kuolemaa. He saivat kuulla, että kun keho kuolee, se tottelee usein henkilön omaa vuorokausirytmiä. Iltaihmiset kuolevat iltaisin, ja aamuihmiset aamupäivällä. Vaikka eihän tällaisella tiedolla juuri mitään tee. Keho vain tottuu tiettyyn vuorokauden rytmiin, ja kun sen on aika luovuttaa, se päästää henkensä vapaaksi.
Kukaan ei osaa tarkkaan sanoa milloin henki vapautuu. Aaveilla ei ole mikroskooppeja tai muita muistiinpanovälineitä, joten pikkutarkkaa havaintoa fysiikan eri muodoista ei voi tehdä. Yhtäkkiä vain biologinen keho ja sen miljardit harmoniassa elävät mikrobit alkavat olemaan jotakin muuta. Siis ihmisen mittapuulla - ihmisen aisteilla ymmärrettävästi - jotakin muuta. Asiat vain alkavat toimia toisella tavalla, eri lainalaisuuksien mukaan. Sitten henki irtoaa. Yhdestä harmonisesta tulee toisenlainen harmoninen. Jos sitä harmoniaksi voi kutsua.

Se, mikä ihmisessä oli ennen kuolemaa, muuttuu yhtenäiseksi hengeksi ja leijuu ylöspäin. Juoppo leijuu juopon henkenä, muistisairas muistisairaan henkenä. Jos silläkään on väliä.

Päivystävä aave ei jaksanut selittää totuusarvojen yksityiskohtia sen tarkemmin. Mutta paras osuus oli tässä: hengestä tulee aina se, minkä hän tunnistaa itsekseen. Ne, jotka eivät pärjää aaveiden maailmassa, katoavat melko pian pois. Usein he ovat kaikkein pienimpiä, niitä joilla ei ole vielä tunnistettavaa ihmismuotoa tai muita ihmisen ominaisuuksia, tai sitten ne ovat kaikkein vanhimpia, eli niitä jotka kokevat matkansa olevan jo muutenkin nähty. Joitain sitkeimpiä muistisairaita on tavattu jopa jupiterista asti - kirkkaina - kertomassa voitonvarmasti miten asiat ovat. Ne ovat niitä tyyppejä, jotka eivät suinkaan pahastuneet omasta kuolemastaan, vaan päinvastoin, täyttyivät ilosta. Ihminen on muutakin kuin aivoissa oleva tietoinen muistinsa. Sellainen puoli ei vain näy ulospäin.

Niin ja osa kuolleista jää piinaamaan ihmisiä, koska heitä itseään on niin paljon eläessään piinattu. He haluavat kostaa. He tunnistavat itsensä - eivät tuskasta - vaan kivusta josta heidät on vapautettu; armosta. Ja se on pitkä tarina se.

On oikeastaan vaikea sanoa muiden puolesta yhtään mitään. Itse itsemme tunnemme. Menkää, etsikää ja löytäkää. Ei ole liian myöhä.

Sitten on vielä ne pienet vauvat, jotka kuolevat liian varhain, ja jotka tunnistavat itsensä kohdun lämmöstä tai äidin katseen rakkaudesta. He eivät sinänsä katoa mihinkään. Syntymä - olemassaolon alku - on paljon suurempi ihme kun kuolema. Sen tajuaa oikeastaan vasta sitten kun on kunnolla kuollut. Kuolemalle annetaan ihan liikaa painoarvoa elävien maailmassa, kai siksi, että se on niin henkilökohtaista, mutta monelta jää ymmärtämättä, että esimerkiksi äidinrakkaus ei kuole edes muistisairauteen tai juoppouteen, koska rakkaus ei ole mikään muistiperäinen ilmiö, vaan jotakin paljon enemmän. Rakkautta ei voi tiivistää kaavaksi - se on kokemuksellista. Enemmän soisi kiinnitettävän huomiota siihen, mistä äidinrakkauden yleensä edes tunnistaa. Mistä se syntyy, ja miten se elää ihmisessä. Voi olla että pienet vauvat jäävät maailmaan omaan tuntemattomaan muotoonsa ihan vain pitämään kuria tai jotain. Takomaan järkeä olemassaolon ihmeestä. Itse veikkaisin jotakin siihen suuntaan. Luulen että maailmankaikkeus on täynnä sellaisia henkiä josta emme mekään - aaveet - ymmärrä mitään. Niillä on varmaankin moraali, mutta tuskin ymmärrettävää päämäärää. Meidän silmiin esimerkiksi kivenmurikka näyttää hengettömältä, mutta meidän silmiin se näyttää myös kiveltä. Emme oikeastaan tiedä fysiikasta paljon mitään itsemme ulkopuolista. Vasta henkiolentona sen kunnolla tajuaa. Mekin päivystämme täällä taivaalla ihan vain siksi, että meillä on jotakin pientä tiedollista tarjottavaa niille, jotka sattuvat syntymään kuolemaan. Täällä ainoa laki näyttäisi olevan se, että henkiolento säilyy niin kauan kun hän vielä tunnistaa itsensä. Loput on pelkkää tarinointia.

Jotkut puhuvat vielä kauniimmasta paikasta, sielujen virtaavasta laaksosta, ja on muitakin erilaisia teorioita taivaasta ja niin edelleen. Ei ole oikeastaan syytä ajatella että kukaan yksittäinen tietäisi täsmällisestä jatkopaikasta mitään - missään elon vaiheessa - tai fysiikan kaikista mahdollisista mittaustavoista. Jos kivi mittaa maailmaa, se tekee sen täysin eri tavalla kuin me henkiolennot. Se tekee sen kiven tavalla.

Puhuja oli pappi. Hän oli kuollut jo satoja vuosia sitten, ja jäänyt kuoleman kätilöksi. Hän oli hieman samanlainen kuin Gabriel - kirkas, teräväpiirteinen ja vakuuttava. Hänen kanssaan oli hyvä ja toiveikas olla. Se kai liittyi siihen varmuuteen, että loppujen lopuksi tulevasta ei vain voinut tietää tarpeeksi, siitä ei voinut saada tarkkaa järkiperäistä tietoa. Kaikki kaavat mitä maailmasta sai oli enemmän tai vähemmän toistettavuuteen, eikä siis uutuuteen, tähtäävää. Ja luovuus on uudistumista.

Ennen lähtöä Jukka kysyi vielä papilta muista aaveista. Millaisia keinoja he olivat keksineet pärjätäkseen tämänpuoleisessa. Pappi vastasi, että kuoleman kätilöiden lisäksi on kaksi muutakin selkeästi erottuvaa koulukuntaa. Toinen niistä on nimeltään kuoleman kaleerit. Kuoleman kaleerit purjehtivat porukoissa, vaihtavat tietoja ja tutkivat kaikkea yleistä mitä elävässä elämässä tapahtuu. He liitelevät sotatantereilla, kidutuskammioissa, bordelleissa ja vallankeskuksissa. He käyvät sellaisissa paikoissa jotka sykähdyttävät ja saavat hengen tietyllä tavalla uudistumaan. Elävien maailmassa tätä kutsutaan elämyshakuisuudeksi, jopa sadismiksi, mutta kuolemassa se on pelkkää uteliaisuutta - uutuuden kaipuuta - itsensä etsintää. He siis tavoittelevat uudistumista niin kauan kun heidän luova energiansa vain kantaa. Osa hajoaa nopeasti pois, toisilla nälkä vain kasvaa. Se riippuu täysin siitä, löytävätkö he itseään näistä pimeän puolen elämyksistä.
Niin ja se kolmas porukka. Niistä en sanoa mitään.