Blogi - Runous ja ihminen

Ylellä oli juttua, ettei väki enää erota tekoälyn runoutta "suurten taiteilijoiden" runoudesta. Ja että väki myös tykkää tekoälyn runoudesta enemmän kuin "suurten taiteilijoiden" runoudesta. Shakespearet ja muut korkeakulttuurin edustajat jäävät siis tietsikalle toiseksi, kun Ai paukuttaa omaa taidettaan. Jutussa oli ilmeisesti tarkoitus saada jonkinlaista pahennusta aikaan, mutta huti meni. Ei tekoäly pilaa runoutta, vaan ihminen tekee sen ihan itse.

Ensinnäkin kaikenlaiset kuuluisuudet ja kuuluisana olemiset on loppupeleissä kiinni sekä tuurista että taidosta. Toisaalta taitamatonkin voi olla kuuluisa.
Kuuluisuus on matemaattinen, pintapuolinen ja kaupallinen illuusio: yksi on väistämättä kuuluisampi kun toinen - ainakin jossain foorumilla - mutta kuuluisuus ei vielä tee kenestäkään parempaa tai suurempaa kun joku toinen. Paremmuudet ja suuremmuudet ovat subjektiivisia tulkintoja, joiden ymmärtäminen vaatii perehtyneisyyttä omaan mielikuvitukseen, ja ymmärrystä illuusioiden luomisesta, eikä niissä ole mitään objektiivista, paitsi ehkä joissain helposti mitattavassa ja tarkkasääntöisessä urheilulajissa. Ihminen ei siis nouse tekoälyn yli ainakaan runoudessa eikä toisinpäin, eli tekoäly ei jyrää ihmistä runoudessa, koska yksi pitää ihmisen runosta, toinen tekoälyn runosta, se voi olla ihan päivästäkin kiinni kummasta, ja se on totuus ja totuutena pysyy. Ja totuutta taiteilijan tulisi edes yrittää rakastaa, vaikka eipä totuudesta mitään hyötyä ole. Totuus on se mitä se on. Ihan sama mitä numerot väittävät.

Puhtain taide ei tähtää suuruuteen tai kuuluisuuteen, vaan totuuteen, itseilmaisuun ja näiden kautta myös mielikuvitteelliseen sepitteeseen. Tarkoitan puhtaalla taiteella sitä, että taiteilijalla itsellään on vilpitön käsitys siitä taiteesta mitä hän itse tekee ja ilmaisee. Jos edes taiteilija itse ei tiedä mitä hän on tekemässä tai mihin pyrkimässä, niin touhu on enemmänkin vain järjetöntä sekoilua kun taitavaa - puhdasta - ilmaisua, eikä se siten eroaisi järjettömyydestä tai psykoosista. Taiteilijan tulee siten nähdä ja ymmärtää taiteensa merkitys ja vakavuus.
Taiteilijan yleisönä voi toimia kuka tahansa joka vain hieman viitsii häntä kuunnella tai katsella. Mutta jos kukaan ei viitsi kuunnella tai katsella taiteilijaa, niin taidekin on turhaa. Yhteisöltä ei sinänsä voi vaatia huomiota, koska yhteisö on mitä on.
Taide ei ehkä ikinä ole turhaa taiteilijalle itselleen, mutta yhteisölle se voi olla turhaa. Turha on jotakin sellaista mikä ei herätä mitään, ja mihin ei osoiteta mitään mielenkiintoa. Yhdelle tositv ja tekstaripalsta on turhaa, toiselle ei.
Totuuden edessä punnitaan se, mitä me ihmisinä olemme, ja mihin suuntaan haluamme kulkea.
Kohti taidetta vai kohti jotakin sekavaa.

Kaikenlaisen ilmaisun tulee myös pysyä rajoissa, olipa se tekstaripalstailua tai runoutta. Rajaton itseilmaisu on narsismia - itsensä paisuttelemista jumalalliseen kaikkitietävään asemaan, joka kääntäisi mustankin valkoiseksi, ja valkoisen mustaksi.
En tarkoita kaikkitietävyydellä saivartelua, koska saivartelu – pikkutarkkuus – on kyky ja taito mikä korkeintaan vain ärsyttää muita, vaan tarkoitan kaikkitietävyydellä taipumusta sivuttaa psykologiset signaalit merkityksistä ja turhuuksista. Kaikkitietävä ei osaa erottaa sitä, mikä on muille tärkeää ja mikä on muille turhaa, vaan kaikkitietävä tarkastelee asioita vain oman - yhden ja saman - valon läpi aina ja ikuisesti maailman tappiin asti. Kaikkitietävä ei siten kasva tai muutu. Kaikkitietävä jyrää muut alleen omalla itseilmaisulla ja totuuskäsityksillä. Populääritiede (eli tiede josta on riisuttu pois kaikki numerot) ja korkeakulttuuri sortuvat joskus näennäisessä nöyryydessään kaikkitietävyyteen. Alakulttuureilla taas on omat paheensa, usein ylimielisyys - omien kykyjen yliarviointi - ja sillä uhmalla ratkaistaankin sitten kaikki omaan hölmöilyyn ja sekoiluun kohdistuva järkevä kritiikki. Käytännössä molemmat kulttuurit - korkea- ja alakulttuuri - selittävät omat ihannekuvansa toistensa päälle ikään kuin ainoana ja oikeana hyvän elämän reseptinä. Ongelma vain, että mitkään ulkomuistista revityt opinkappaleet eivät muuta esimerkiksi rakkauden ja romantiikan todellisuuksia miksikään muuksi mitä ne jo on. Eli oma romanttinen elämä on vain sitä mitä se on. Voisiko se olla parempaa tai huonompaa, se on hyvä kysymys esittää. Samaan kysymykseen törmää jokainen taitelija. Olenko jo omien kykyjeni huipulla? Tulisiko minun ottaa mallia jostakusta, että tästä vielä kehittyisin johonkin? Tekoäly ei tällaista pohdintaa tee. Tekoälyllä ei ole ns. kriittistä muijaa kotona vetämässä korvasta, jos tekee väärin tai laadutonta.

Yksi hallitsee romantiikan paremmin kun toinen. Näin se toimii maailmassa. Sama pätee taiteessa. Mutta kyseessä on lopultakin vetovoima- ja makukysymys, eli se mikä itselle ja muille milloinkin sopii ja toimii. Yhdelle sopii matematiikka nyt, toiselle romantiikka nyt. Rajaton narsisti ei tällaisia persoonallisia vetovoimatekijöitä käsitä, vaan päinvastoin, muiden pitäisi käsittää pelkästään narsistin omia juttuja ja vetovoimatekijöitä. Painosanalla pelkästään. Narsisti uskoo että hänen oma sisäinen maailmansa - ja biologiansa - olisi jotenkin universaali malli. Tällaisen kaikkitietävän itseilmaisun vangiksi voi jäädä, jos uskoo olevansa rajaton oman polun tallaaja. Sellainen on vaarallinen harha.

Taide on tietyllä tavalla samanlaista kamppailua kun arki ja sosiaaliset suhteet. Et voi voittaa kumppaniasi romantiikassa, jos kumppani voittosi myötä häviää romantiikassa.
Jotenkin hauska kun väitetään, että tekoäly päihittää ihmisen kilpailussa, vaikka oikeasti koko kilpailua ei ole edes olemassa. Paitsi tietysti niiden tuskantäyteisten runoilijoiden päänsisäisissä maailmoissa, kun he haluavat voittaa muut sellaisessa lajissa, jossa ei vain voi voittaa muita. Taiteessa voittaminen on nimittäin sama asia, kun voittaisi oman kumppaninsa romantiikassa. Mielipuolinen ajatus, joka ei huomioi kumppanin roolia, tai tee kunniaa kumppanin panokselle. Et vain voi voittaa kumppaniasi romantiikassa, jos kumppani voittosi myötä häviää romantiikassa. Silloin se ei olisi enää voitto romantiikalle, vaan tappio romantiikalle. Samalla tavalla taiteilija voi olla tappioksi taiteelle. Jokainen voi itsenäisesti pohtia: mitä on voitto rakkaudelle, tai voitto taiteelle, tai voitto runoudelle, tai voitto...

Taiteessa ei siis ole yksittäisiä voittajia. Tyylilajin taitajia eli taiteilijoita määrittää lopulta se, ilmaiseeko hän itseään vai ei. Jos hän ei ilmaise itseään, hän ei ole taiteilija. Eikä taiteilijaksi tulla pelkällä motivaatiopuheella tai baskerilla, vaan siinä on samaa voimaa, kun kynttiläillallisessa: tunnelman eteen tulee nähdä yhteinen vaiva. Kaikenlainen itsensä vakuuttelu siitä että kaikki on hyvin vaikka ei oikeasti olisikaan hyvin on pitkässä juoksussa petollista. Kynttiläillallisesta ei tule hyvää, vaikka kuinka vakuuttelisit ja selittelisit kumppanilleen, että kyllä tämä tästä vielä hyväksi muuttuu. Sama juttu kuin siinä, että vakuuttaisi itselleen olevansa älykäs, viisas, taitelija tai mitä tahansa. Ei vakuuttelulla itsellään ole oikeaa merkitystä, kukaan ei ikinä saa tyydytystä pelkistä vakuutteluista, vaikka miten kukitettaisiin tai patsaita rakennettaisiin. mutta sillä voimalla ja sanomalla on merkitystä, mikä vakuuttelun taustalla on. Tässä mielessä järjen ja tunteiden soisi löytävän toisensa, että taiteilijan sisäinen rakennustyö voisi alkaa. Pois sekoilusta kohti taidetta.

Mietin asiaa niin, että vaikka pyörittelisi minkälaisen runon maailmasta ja totuudesta ja omasta suhteesta kaikkeuteen, niin kyllä se keskeisin yleisö on kuitenkin aina perhepiirissä - vähintäänkin kotona. Runoutta ei tehdä eikä se synny tyhjiössä tyhjille seinille. Runolla selvitään ehkä yhdestä hetkestä, mutta sitten päädytäänkin jo toiseen hetkeen. Tekoälystä puuttuu väistämättä nämä elementit. Näin ollen tekoälyn oma runokaan ei pääse ns. "elämään" ja "syventymään". Runo ei saa mahdollisuutta muuttua ironiseksi versioksi itsestään. Tekoälyn kirjoittama rakkausruno ei yksinkertaisesti hahmota sitä vaihtelua, milloin toista on helpompi rakastaa ja milloin toista on vaikeampi rakastaa. Toinen voi olla oma kumppani, tai toinen voi olla oma sisin. Joskus itseään on helppo rakastaa, joskus riivatun vaikeaa.
Käytännössä runosta puuttuu silloin se jännite, mitä elämä on ollut, ja mihin suuntaan elämän asiat ovat seuraavaksi kehittymässä. Tässä mielessä kauneuden hahmottaminen eli runouden tajuaminen ihmisessä olevana voimana, rytminä ja jännitteenä, on arvokkaampaa kun kilpailu siitä, kuka latelee sanoja parhaimpaan järjestykseen. Jokaisella kun on aavistuksen erilainen sävelkorva sanoille.
Mutta molempia tarvitaan. Sisäistä runoutta, ja sen ilmaisua.

Toki tarvitaan myös kielioppia kuten kaikessa kommunikaatiossa. Näin yhteinen sävel ylipäänsä löydetään. Mutta pelkkä kielioppi ei ole sointuvaa. Kielioppi on jäykkää kuten muutkin yhteiskunnan konventiot ja analyysit. Populaaritieteessä ei useinkaan ole sointua, vaan pelkkää oman alan konventioilla laadittuja valituksia ja uhkakuvia. Niitä sitten jengi järkeilee ja saivartelee. Se on hauskaa niin kauan, kun homma tajutaan ottaa ironisesti. Vakavasti otettava populääritiede on vitsi sinänsä, mutta se voi olla arvokas ja merkittävä vitsi.
Samoin runouden ja analyyttisen ajattelun erot ovat keskeiset. Analytiikka keskittyy konventioihin ja tottumuksiin, taide vapaampaan itseilmaisuun eli vapauteen. Taitelija pyrkii vapauteen, analyytikko järkeen ja järjestykseen. Ristiriitaisia asioita, joten aika ajoin on syytä kysyä itseltään: kumpaan minä pyrin nyt? Vapauden suloiseen keveyteen, vai toiminnalliseen ratkaisuun eli vakavuuteen? Molempia tarvitaan.
Sama pätee kaikkiin elämän sopimuksiin ja muuhun kaukonäköisyyteen. Rakkauden voi järkeillä eli rakkaus voi olla järkiperäistä ja analyyttista, mutta järkevä rakkaus ei ole sointuvaa ja siten vapaata ja spontaania.

Tämän kirjoituksen pointtina on ehkä se, että tekoälyssä ei ole sinänsä mitään pahaa, vaikka se tekisikin hyvää runoutta. Päinvastoin se paljastaa monen ihmisen teennäisyyden. Sen, että valtaosa ihmisistä nostaa omat ihanteensa yli läheisensä. Ihmiset monesti pelkäävät sitä, että tekoälyn luoma maailmanloppu on jotenkin sotaisa tai dramaattinen, mutta se voi olla myös psykologista tuhoa ja menetystä. Eli jengi antaa esim. tekoälyn kirjoittaa runonsa ja muut juttunsa, sitten valehdellaan läheisilleen että tekoälyn luoma skeida on omaa kamaa - omaa itseilmaisua - eikä kukaan tajua enää toistensa aitoja ääriviivoja, eikä mikään enää soinnu luontevasti, vaan ihmiset ikään kun vain katoavat omien ihanteidensa mustaan aukkoon, isoon harhaan, rajattomina. Kukaan ei olisi enää toiselleen mitään muuta kun valhetta ja vaatimuksia. Ihminen ei enää ns. "sointuisi toiselle"

Sitä on psykologinen katoaminen.